Jutut 14.06.2019

Luonto tarjoaa rauhaa, mutta joskus se myös haastaa rajusti. Entisten kilpasuunnistajien Liisa ja Tuomo Peltolan hiihtovaellus Kilpisjärven tuntureilla kääntyi dramaattiseksi.

Rivitalon pihalla Liedossa astelee tutun näköinen hahmo. Pitkä palmikko on poissa, mutta hymy ja hymykuopat ovat tallella.

Suunnistuksen maailmanmestari Liisa Peltola, tuolloin nimeltään Veijalainen, oli aikansa urheilujulkkis. Hänen tavaramerkkejään olivat juostessa puolelta toiselle keikkuva vaalea letti ja analyyttinen, hieman ujo puhetapa. Nyt puhetta pulppuaa.

Päätyasunnon ovella odottaa toinen aktiivisen liikkujan näköinen henkilö, Tuomo Peltola. Hänelläkin on takanaan menestyksekäs suunnistusura, mutta suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli vasta kolme vuotta sitten pariskunnan dramaattisen hiihtovaellustarinan kautta.

Palataan Peltoloiden vaellukseen tuonnempana. Jutellaan aluksi heidän luontosuhteestaan, joka on paljon muutakin kuin rastien etsimistä metsän kätköistä.

Vesa-Matti Väärä
Liisa ja Tuomo Peltola viihtyvät keskenään niin kotona, metsässä kuin vaellusreissuillakin.

”Metsä on henkinen kotimme”

Tuomo ja Liisa Peltola ovat sieluaan myöten luonto- ja metsäihmisiä.

”Metsästä on tullut meille rauhoittumisen ja luonnosta nauttimisen paikka. Metsä on henkinen kotimme”, Liisa tiivistää.

Luonto ulottuu pariskunnan kodin pienelle takapihalle, jonka puissa näkyy kaksi linnunpönttöä. Toisesta kurkistaa juuri talitiainen. ”Katso, kahdeksan pikkuvarpusta ruusupensaassa”, Liisa ilahtuu.

Metsäisten harrastustensa lisäksi Tuomo Peltolalla on vahva kosketuspinta metsään entisen kaavoittajan ammattinsa kautta. Hän toimii aktiivisesti myös luonnonsuojelujärjestössä.

Hän osoittaa etelän suunnassa jokilaakson takana näkyvään metsänreunaan, jonne on talven hakkuussa jätetty harvakseltaan maisemapuita. ”Tuo on kuin ekaluokkalaisen hammasrivi. Metsän siluetti olisi pitänyt säilyttää, vaikka alue onkin avohakattu.”

”Liito-oravista en ole huolissani, mutta vanhojen metsien ja uhanalaisten luontotyyppien vähenemisestä olen. Ne ovat tärkeitä elinympäristöjä monille eläin- ja kasvilajeille. Suurinta osaa metsistä voi hoitaa taloudellisin periaattein, kunhan arvokkaat luontoalueet säilytetään. Avohakkuutkin voivat sopia joillekin alueille. Maapohjaa ja polkuja ei pitäisi kuitenkaan pilata raskailla koneilla sulan maan hakkuissa. Maanmuokkauskin pitäisi korvata muilla menetelmillä”, Tuomo esittää.

Liisa puolestaan toivoo, että jatkuvan kasvatuksen menetelmä yleistyisi.

Molemmille on tärkeää, että metsä on moni-ilmeistä ja että siellä on helppo liikkua.

”Juupas–eipäs -keskustelu metsien hoidosta ja tiukkaan rajatuista hakkuumääristä ei vie hyvään lopputulokseen. Metsäpolitiikassa on mahdollista ottaa huomioon sekä taloudellisia arvoja että luontoarvoja”, Tuomo tähdentää.


Luonto ruokkii ja lääkitsee

Valko-oranssi rastilippu ei ole Peltolan pariskunnalle läheskään ainoa syy lähteä metsään. Pakastin pullistelee Liisan keräämiä mustikoita, puolukoita, juolukoita, vadelmia, karpaloita ja lakkoja. Niitä kuluu aamupuurossa, leivonnaisissa ja jogurtin ja rahkan kera.

”Kerään myös nokkosen, koivun, vadelman, mustikan, mesiangervon, horsman ja metsämansikan lehtiä yrttiteeaineksiksi. Horsman lehdet usein fermentoin ennen kuivattamista, jolloin niiden aromit tulevat vielä paremmin esille”, Liisa kertoo.

Sieniäkään Peltolat eivät jätä metsään. Yksi suunnistuksen hyvä puoli on se, että kunto- ja kilparasteilla osuu silloin tällöin uusille marja- ja sienipaikoille.

Liisa Peltola on ollut kasvissyöjä yli 40 vuoden ajan.

”Halusin aluksi vain kokeilla, miten kasvisruoka vaikuttaa jaksamiseen ja terveyteen. Aamu-unisuus väheni ja ruoansulatus parani. Pystyin lähtemään harjoituksiin huomattavasti nopeammin ruokailun jälkeen. Hyvien kokemusten myötä kasvisruokavalio jäi pysyväksi, vaikka jotkut valmentajat varoittelivat, ettei kestävyysurheilija pärjää pelkillä kasviksilla.”

Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat -kirja on kulunut Liisan käsissä pitkään. Kiinnostus luonnontuotteisiin toi Liisalle myös työpaikan: urheilu-uransa aikana hän toimi kymmenen vuotta erään luontaistuoteketjun markkinointitehtävissä.

Mökillään Pöytyällä Peltolat kasvattavat marjoja, juureksia, kasviksia ja yrttejä. Paikasta on tullut heille tärkeä myös sen vuoksi, että punaisen tuvan ympärillä he omistavat kaksi hehtaaria metsää. Pöytyän-palstalta ei juuri puita kaadeta, sillä Peltolat haluavat, että mökin pihapiirissä säilyy varttunut metsä eläimineen.

”Siellä voi nähdä ainakin viisi eri tiaislajia. Erityinen suosikkini on puukiipijä, jonka touhuja on hauska seurata”, Liisa hymyilee.

Vesa-Matti Väärä
Vanhojen metsien väheneminen huolettaa Tuomo Peltolaa. Liisa Peltola toivoisi jatkuvan kasvatuksen yleistyvän.

Suunnistaminen jatkuu

Liisa Peltolan huippusaavutus suunnistusuralla oli henkilökohtainen maailmanmestaruus Skotlannissa vuonna 1976. Sen lisäksi hän on voittanut yksilömatkoilla kaksi MM-hopeaa ja viestijoukkueessa kolme MM-kultaa ja yhden MM-hopean.

Tuomo Peltola on kolminkertainen Jukolan viestin voittaja, jolla on myös useita Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuksia viesteissä. Molemmat ovat edustaneet koko uransa ajan Liedon Parmaa.

Pari tapasi toisensa ensimmäisen kerran 50 vuotta sitten, mutta polut yhtyivät avioliitoksi vasta kuusi vuotta sitten. Liisalla on takanaan yksi aiempi avioliitto, Tuomolla kaksi.

Kipinä suunnistukseen ei ole hävinnyt kummaltakaan, vaikka kilpailuvietti onkin vähentynyt. Tutussa porukassa on edelleen mukava käydä iltarasteilla ja kilpailuissa.

Tuomo on piirtänyt elämänsä aikana yli 20 suunnistuskarttaa ja ollut järjestämässä lukuisia isoja ja pienempiä suunnistuskilpailuja. Metsänomistajien suhtautumista suunnistuskilpailujen järjestämiseen hän kiittelee.

”Lähes kaikki maanomistajat antavat mielellään luvan metsänsä käyttämiseen kilpailumaastona. Suunnistajilla on hyvä maine. Emme jätä roskia luontoon ja otamme huomioon luontoarvot ratojen suunnittelussa. Metsänomistajan niin halutessa rajaamme kilpailumaastosta pois vaurioitumisherkkiä kohtia. Kielletyiksi alueiksi voidaan merkitä myös lintujen ja muiden eläinten pesäpaikkoja”, Tuomo kuvailee.

Metsänomistaja hyötyy suunnistuskilpailuista niin, että hän saa käyttöönsä ajantasaisen kartan omistamiltaan alueilta.

”Isoissakin kilpailuissa suunnistajat jättävät jälkeensä vain parinkymmenen sentin levyisiä juoksu-uria, jotka luonto korjaa näkymättömiin muutamassa vuodessa. Samoin käy rastien lähialueelle.”

Tuomo on osallistunut 53 kertaa Jukolan viestiin juoksijana ja ollut viime vuodet muuten mukana. Liisa kertoo pudonneensa laskuista. Molemmat ovat Jukolan viestiä järjestävän Kaukametsäläiset-taustayhteisön jäseniä.

Suunnistuksen pariin Liisan veti Piikkiössä 13-vuotiaana veljen esimerkki. Hän kertoo olleensa pienenä hyvin ujo, ja suunnistus oli laji, jossa sai olla suurimman osan suorituksesta piilossa metsässä. Tuomo osui sattumalta suunnistusharjoituksiin 15-vuotiaana ja huomasi, että laji sopi hänelle.

Metsissä ikänsä liikkuneet Liisa ja Tuomo ovat huomanneet, etteivät ihmiset nykyään oikein uskalla tai halua mennä metsään, vaikka Suomi on täynnä hyviä ulkoilumetsiä.

”Harvoin täällä Liedossakaan ketään tulee metsässä vastaan taajamien lähimetsiä lukuun ottamatta”, Liisa sanoo.

Tee testi: Millainen Jukola-tietäjä olet?

Vesa-Matti Väärä
Suunnistajan tärkeimmät työkalut ovat kartta, kompassi ja emit-leimasin. Erot muihin tehdään kartanluvulla ja reitinvalinnoilla.

Lumimyrsky yllätti hiihtäjät

Pariskunnan neljän vuoden takaisesta hiihtovaelluksesta Käsivarren erämaassa Suomen ja Norjan rajalla tuli selviytymiskamppailu ankarissa luonnonoloissa, kun maaliskuun lopun keväinen auringonpaiste muuttui hetkessä lumimyrskyksi. Määränpäänä ollutta Lossujärven autiotupaa ei löytynytkään, vaikka matkaa sinne oli maantieltä vain kymmenen kilometriä.

Myrskyn tuivertaessa hiihtäjät joutuivat yöpymään kaksi yötä lumikuopassa. Ruoka, juoma ja Tuomon voimat kävivät vähiin. Kolmannen päivän iltana Tuomo jäi makuupussissa odottamaan, kun Liisa jatkoi kämpän etsimistä.

Illan hämärtyessä Liisa ei löytänyt takaisin miehensä luo. Lämpimänä pysyäkseen hän jatkoi hiihtämistä läpi yön ja oli varma, että Tuomo kyllä pärjää.

Seuraavana aamuna maisema oli jälleen kirkas. Parin tunnin hiihtämisen jälkeen Liisa osui Lossujärven porokämpälle. Samassa pihaan ajoi moottorikelkallaan norjalainen poromies Ole-Thomas Baal.

Baal seurasi Liisan jättämää latu-uraa ja löysi Tuomon tajuttomana ja pahasti kylmettyneenä. Kun Tromssan sairaalan pelastushelikopteri haki Tuomon erämaasta, hänen ruumiinlämpönsä oli vain 22 astetta. Jaloissa ja käsissä oli pahoja paleltumia, suolistossa ja munuaisissa vajaatoimintaa.

Tuomo leikattiin Tromssan sairaalassa, josta hänet lennätettiin muutaman päivän päästä Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Sairaalahoito jatkui kuukauden ajan, ja toukokuussa Tuomolla oli jo kova hinku takaisin metsään.

Ankaran retken saldona oli neljä ja puoli menetettyä varvasta sekä lyhentyneet ohut- ja paksusuoli. Neljän vuoden jälkeen vakavasta paleltumisesta muistuttavat huonosti lämpötilan muutoksia tuntevat, voimattomat ja aamuöisin särkevät jalkaterät.

Jälkeenpäin Peltolat eivät ole jossitelleet tapahtumien kulkua. Mennyt on mennyttä, elämä jatkuu ja siitä nautitaan. Kumpikaan ei tunne muuttuneensa ihmisenä.

”Tuon kokemuksen jälkeen osaan ehkä kuitenkin paremmin erottaa isot ja pienet asiat toisistaan. Kaksi Lapin-reissumme jälkeen sairastettua syöpää ovat ohjanneet ajattelutapaani samaan suuntaan”, Tuomo summaa ajatuksiaan lähikallion laella.

Vesa-Matti Väärä
Varsinais-Suomen avokalliot ovat Liisa ja Tuomo Peltolan suosikkimaastoja, kuten tämä heidän kotinsa takapihalta näkyvä kallio.

Tarinasta syntyi kirja ja elokuva

Dramaattisen vaellusreissun nouseminen julkisuuteen vuosi tapahtuman jälkeen tuntuu molemmista hieman hämmentävältä ja tarpeettomalta. Tapauksesta ei ollut tarkoitus tehdä numeroa.

Pari tuttua toimittajaa näki kuitenkin selviytymistarinassa hienoja piirteitä peräänantamattomuudesta ja loppuun asti yrittämisestä ja kannusti heitä kertomaan tarinansa. Esimerkki antaa ehkä myös muille vaeltajille kuvan luonnon valtavista voimista ja auttaa heitä välttämään vastaavia tilanteita.

Jo pian tapahtuman jälkeen Tuomo alkoi kirjoittaa kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Hän toteaa, että kirjoittaminen ei ollut asian käsittelyä vaan retken vaiheiden kokoamista yhteen. Esilukijoiden pyynnöstä hän julkaisi tekstinsä viime syksynä kirjana, jonka kautta hän haluaa myös kiittää kaikkia heitä auttaneita Norjassa ja Suomessa.

Kirjan monitulkintainen nimi Insinöörivaellus kuvaa Tuomon suhtautumista kyseiseen vaellukseen ja elämään yleensäkin.

”Tapahtumasta ei ole omalta kohdaltani sankaritarinaksi. Selvisin hengissä, aika terveenä ja aika paleltuneena. Jossittelu on turhaa. Elämässä käy niin kuin käy, kerralla ja lopullisesti. Asioita sattuu, eivätkä ne pohtimisesta muutu. Elämä jatkuu, ja jatkossakin sitä makaa niin kuin petaa”, Tuomo pohtii.

Yle TV2 esittää lauantaina 15.6. (uusinta su 16.6.) puolen tunnin dokumenttielokuvan Peltoloiden vaelluksesta. Se syntyi, kun suunnistustuttavan tytär kysyi, voisiko tarinasta tehdä elokuvan. Liisa ja Tuomo palasivat kuvauksissa tapahtumapaikoille ja esittävät elokuvassa pääosia.

Tuomon löytäneen Ole-Thomas Baalin kanssa Peltolat ovat ystävystyneet. He ovat tavanneet toisensa viisi kertaa tapahtuman jälkeen. ”Viime tammikuussa sain houkuteltua Ole-Thomasin Vaeltajat-dokumenttielokuvan kutsuvierasnäytäntöön Helsinkiin. Kesäkuussa tapaamme hänet jälleen Lapissa”, Tuomo kertoo.

Peltolat ovat jatkaneet Lapin-vaelluksiaan eksymisseikkailun jälkeenkin, mutta kesäkeleillä ja lyhyin päivämatkoin. Tunturit eivät heitä edelleenkään pelota.

”Juhannuksen tienoilla menemme Norjan Altaan suunnistuskisoihin. Samalla reissulla voisimme kävellä Kilpisjärvellä lähimmälle kämpälle ja ehkä käydä Pöyrisjärvellä”, Peltolat suunnittelevat ja vaihtavat katseita tavalla, joka kertoo heidän suhteensa syvyydestä.

Saman tien heidän huomionsa kiinnittyy kallioisen mäen yli lentäviin kahteen kurkeen, jotka ilmoittavat äänekkäästi kevään saapuneen. Luonnonystäviltä se ei jää huomaamatta.

 

Jukola on kesän kohokohta

  • Jukolan viesti on Suomen suurin urheilutapahtuma ja maailman suurin suunnistusviesti, johon osallistuu vuosittain noin 20 000 suunnistajaa.
  • Päivällä kilpaillaan Venlojen viesti, jossa on neljä osuutta. Seitsenosuuksinen Jukolan viesti starttaa lauantaina iltakymmeneltä.
  • Jukola on suunnistajien kesän kohokohta. Viestin ainutlaatuinen viehätys perustuu tasa-arvoiseen lähtöasetelmaan, kun maailman huiput ja kuntoilijat suunnistavat samat radat.
  • Jukolan viesti on kilpailtu tähän mennessä 70 kertaa ja Venlojen viesti 41 kertaa.
  • Tämän kesän Jukolan viesti suunnistetaan 15.–16.6. Kangasalan Heponiemessä. Mukaan on ilmoittautunut 1 585 Venla- ja 1 828 Jukola-joukkuetta.
  • Vuonna 2020 tapahtuma järjestetään Rovaniemellä.

Juttu on julkaistu Aarteessa 5/19.