Metsätiaiset selviävät talven yli syksyllä tekemiensä varastojen turvin

Jutut 02.01.2020

Tiaiset ovat sopeutuneen monin tavoin pohjoisten havumetsien asukkaiksi. Niiden hyvinvointi perustuu metsän laatuun ja monimuotoisuuteen.


Talvimetsässä on niukasti siivekästä elämää. Muuttolinnut ovat poissa, ja osa talvehtijoistakin on hakeutunut ihmisasutuksen piiriin helpomman elämän äärelle. Vain sitkeimmät ovat jääneet paikoilleen. Metsätiaisemme kuuluvat näihin sitkeisiin. Ne hääräävät oksistossa pikku parvina tuoden elämää lumen ja pakkasen hiljentämään metsään.

Näitä pieniä parvia kutsutaan tiaiskilloiksi. Etelä-Suomessa niiden ydin muodostuu paikalla pesineistä hömö-, töyhtö- ja kuusitiaispariskunnista, joiden lisäksi niihin liittyy kauempaa kulkeutuneita nuoria lintuja. Joskus parven mukana liikkuu myös muutama puukiipijä.

Pohjoiseen mentäessä lajisto vaihtuu. Kuusitiainen putoaa pois jo Keski-Suomessa, ja Kuusamon korkeudella töyhtötiainen vaihtuu lapintiaiseksi, jolla on Ylä-Lapissa seuranaan enää jokunen hömötiainen.

Varastojen varassa

Metsätiaisten talvinen elo ja selviytyminen perustuvat loppukesän ja syksyn mittaan tehtyihin varastoihin. Linnut piilottavat siemeniä ja palloiksi puristettuja hyönteisiä sekä hämähäkkejä oksanhankoihin, kaarnanrakosiin, havujen sekaan, naavoihin ja jäkälätuppaisiin. Piiloja kertyy satamäärin. Tiaiset muistavat niistä osan ja löytävät loput etsiessään ruokaa juuri sellaisista paikoista, joihin ne sitä piilottavatkin.

Erityisesti sydäntalven pakkasilla varastot ovat elintärkeitä, sillä lyhyen valoisan aikana on saatava energiaa pitkän yön tarpeisiin. Liikkeelle lähdetään jo hämärissä, ja ruokailu jatkuu illan viimeisiin hetkiin. Parvi kiertää reviiriään, linnut pyrähtelevät puusta toiseen pitäen yhteyttä äänillään.

Yöksi ne piiloutuvat koloihin ja lumionkaloihin, joissa pakkanen ei kiristy yhtä tuimaksi kuin avoimessa ilmassa. Ne säästävät energiaa vaipumalla kevyeen horrokseen, jonka aikana elintoiminnot hidastuvat ja kallisarvoista, pieneen kroppaan varastoitua rasvaa kuluu vähemmän. Niillä on siis keinonsa. Silti pohjoisimman Suomen lapin- ja hömötiaisten selviytymistä kaamoskuukausina voi vain hämmästellä.

Heikki Willamo
Valkoisine poskilaikkuineen kuusitiainen näyttää pieneltä ja värittömältä talitiaiselta.

Parvesta turvaa

Perussyy tiaisten parveutumiselle on turva. Useampi silmäpari havaitsee vaaran helpommin, jolloin yksilöt voivat keskittyä paremmin ravinnon etsintään lyhyen valoisan aikana. Esimerkiksi varpuspöllön ilmaantuminen aiheuttaa nopean joukkopaon. Ensimmäisenä vihollisen havaitseva piiskauttaa varoituksen, jolloin kaikki syöksyvät tiheiden oksien suojaan varoitusääniä toistellen. Pöllön hyökkäys perustuu yllätykseen. Jos se havaitaan, sen peli on menetetty.

Toisaalta parvessa liikkuminen aiheuttaa läheisten lajien välillä kilpailua. Killan kaikki jäsenet käyttävät samaa ravintoa, jota ne hakevat puiden oksistosta ja kaarnan rakosista. Lintujen väliset erot helpottavat tilannetta merkittävästi. Eri lajit liikkuvat pääosin puiden eri osissa. Ne ovat ikään kuin jakaneet reviirin resurssit keskenään.

Kuusitiainen keikkuu pienimpänä ja kevyimpänä hentojen oksien kärjissä ja puiden latvaosissa. Nimensä mukaisesti sen suosikkipuu on kuusi. Hömötiainen on lehtipuiden ystävä ja liikuskelee lähinnä puiden keskiosissa. Töyhtötiainen pitää männystä. Se suosii puiden alaosia, paksuja oksia ja liikkuu paljon myös hangella. Kiltaan joskus liittyvät puukiipijät ovat erikoistuneet puiden runkoihin. Ne eivät tee varastoja vaan etsiskelevät talvehtivia hyönteisiä kaarnan rakosista.

Jako ei ole tietenkään jyrkkä, lajit liikkuvat puissa myös ”toistensa alueilla”, mutta se vähentää kilpailua merkittävästi. Linnun tekemät varastot hyödyttävät ensisijaisesti sitä itseään, koska se muistaa ainakin osan niistä. Jos joku muu osuu kätkölle, se on todennäköisesti oma puoliso tai ainakin lajikumppani, joten parveutumisen hyödyt ovat selvästi haittoja suuremmat.

Metsätiaisten ahdinko

Siinä missä tali- ja erityisesti sinitiainen ovat runsastuneet, metsätiaisten suunta on ollut vahvasti alaspäin. Kuusitiaisen kannat vaihtelevat vuosittain niin voimakkaasti, että arviota on vaikea tehdä, mutta töyhtö-, hömö- ja lapintiaisen kohdalla väheneminen on selkeää ja jyrkkää. Syyt ovat moninaiset, mutta ne liittyvät 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla tapahtuneeseen metsien nuorentumiseen, yksitoikkoistumiseen ja pirstoutumiseen.

Tiaiskillan jäsenet ovat sopeutuneen monin tavoin pohjoisten havumetsien asukkaiksi, joten niiden hyvinvointi perustuu metsän laatuun ja monimuotoisuuteen. Tämä korostuu erityisesti ravinnon osalta. Mitä vaihtelevampaa ja vanhempaa metsä on, sitä runsaampi on erilaisten hyönteisten ja hämähäkkien kirjo ja sitä helpompaa on riittävien talvivarastojen teko. Katastrofiksi sen sijaan muodostuu reviirille osuva hakkuu. Koska ruokapiilot ovat puissa, ne katoavat metsää kaadettaessa ja linnut jäävät tyhjän päälle.

Metsälintujen ahdinko kiteytyy tietyllä tavalla hömötiaiseen. Vielä 1950-luvulla laji arvioitiin maamme neljänneksi runsaimmaksi lintulajiksi. Nykypäivänä hömötiainen löytyy uhanalaisten listalta vaarantuneeksi luokiteltuna.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2019.

Kotikoloja lahopuissa

  • Metsätiaiset ovat kolopesijöitä, jotka tarvitsevat lahopuuta pesimiseen. Varsinkin hömötiainen kaivertaa asuntonsa lähes poikkeuksetta itse, joten tuohen varassa seisovat koivupökkelöt ja korpilaikkujen pehmeiksi lahonneet lepät ovat sille elinehto.
  • Myös töyhtötiainen nyppii mielellään itse pesäkolonsa lahopökkelöön mutta kelpuuttaa myös valmiit kolot muniensa sijaksi.
  • Kuusitiainen on pesäpaikkojensa suhteen joustavin. Se on metsien kolopesijöistä pienin ja joutuu tyytymään siihen, mikä muilta jää. Se hyväksyy monenlaiset kolot ja pöntöt ja saattaa pesiä jopa kannon tyvelle syntyneessä maaonkalossa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit