Jutut 11.11.2016

Sattasen kylän porokisoissa ei pärjää ilman ketteryyttä ja hyvin treenattua ajokasta. Jos jutun sanat eivät ole tuttuja, katso lopussa oleva sanasto.

Sodankylän Sattanen on nelijalkaisten formuloiden kylä. Monissa perheissä harrastetaan porourheilua.

Poromies Alpo Laitila kertoo, että poroilla on Sattasessa kilpailtu aina.

”Jos oli vasittu härkä, sillä aijjaa pölhäytethin seku vain, että naapureita ottas luonnole”, hyvien ajokkaiden taamoja muistelee.

Pitkäperjantaina järjestettävät Sattasen porokisat tunnetaan ympäri poronhoitoaluetta. Perheet, suvut ja Lapissa lomailevat turistit kokoontuvat seuraamaan hyväntuulista kisaa. Kisapäivän päätteeksi heitetään vielä suopunkia.

Vinkan viilentämällä siljolla seisovien kisavieraiden jaloissa kiehnaa runsaslukuinen sikiötokka. Aurinko räköttää; harvemmin on nahkapouta. Moni mies on pynttäytynyt verkatakkiin tai peskiin, päässä on neljäntuulenlakki, jaloissa siepakat. Lapinvyössä roikkuu leuku.

Loppasuille on niestana porokeittoa, pottuvoita ja käristystä, ehkä koparakeittoakin. Päälyruokana on pöönavelliä ja kuivalihaa.
 

Naiset pärjäävät kuskeina

Sattasen kylän pororadan valmistelut aloitetaan yleensä loppiaisen jälkeen. Rata poljetaan kelkoilla tiiviiksi, ja sitä lanataan pitkin talvea.

Perheet käyvät viikonloppuisin yhteisissä harjoituksissa. Treeniä tarvitaan, sillä 1000 metrin yleisen sarjan kisoihin pääsemiseksi porojen pitää alittaa karsinta-aika 1.25,00. Kuuman sarjan karsintaraja on 1.19,00.

Vauhdikkaasta porourheilusta ovat kiinnostuneet myös kylän naiset ja nuoret. Yksi syy siihen on käytännön sanelema. Porokisoissa kuskin pitää painaa ajovarusteineen vähintään 60 kiloa. Painorajaa ei kuitenkaan kannata juuri ylittää, jottei tule antaneeksi vastustajalle etulyöntiasemaa.

”Ajan porolla kilpaa niin kauan kuin paikat kestävät. Tulin ensi kerran mukaan jo 12-vuotiaana, jolloin rupesin ajamaan harjoituslähtöjä isäni poroilla. Kisoissa olen laukannut viitisen vuotta”, kertoo tunnettu porokuski, sattaslainen Hanna Mikkola.

Satoja lähtöjä ajanut terveydenhoitaja ei pelkää onnettomuuksia, vaikka kuski roikkuu radalla laskettelusukset jalassa viittäkymppiä paahtavan, puolivillin sorkkaeläimen perässä.

Porot laukkovat Sattasen radalla yli 50 kilometrin tuntivauhdilla. Kohti maaliviivaa kiitäviä poroja ei saa häiritä.

Kypärä on kisassa pakollinen

Parhaat porot laukkovat Porocup-osakilpailujen kilometrin kisaradan aikaan 1.15,00. Matkan maailmanennätys on sodankyläläisporo Timon Tumman hallussa: 1.13,01.

Kisakausi huipentuu Inarin Porokuninkuusajoihin maaliskuun lopussa. Siellä radan pituus on kaksi kilometriä, matka taitetaan parhaimmillaan noin kahteen ja puoleen minuuttiin. Kuninkuutta pääsee tavoittelemaan karsintojen jälkeen 24 poroa.

Viime vuonna porokuninkuuden nappasi Hanna Mikkolan laukottama Urmas, jonka omistaa Jorma Kuukasjärvi Sattasesta. Kuninkuus oli sattaslaisille ensimmäinen.

Tähän saakka Mikkola on selvinnyt kolhuista mustelmilla.

”On kisoissa aineksia pahempaankin. Venähdykset ovat tavallisia, joskus jonkun polvi käväisee pois paikoiltaan. Sen vakavampaa ei ole sattunut.”

Kuskin pakollisia turvavälineitä ovat suojakypärä ja kaulasuoja. Porokisojen finaaleissa ajetaan yleensä kuuden poron ryhmissä. Jos etummainen kaatuu, takaa tulevat eivät ehdi väistämään.

”Yhdessä finaalissa jouduin puristuksiin kahden poron väliin. Jompikumpi astui sukselle, kun en jaksanut työntää niitä kauemmas. Nurin mentiin, ja takaa tuleva kilpakumppani jyräsi yli. Siinä radalla maatessani kuuntelin ja jännitin, että vieläkö sieltä tulee lisää porukkaa.”
 

Veri vetää nuoret radalle

Porourheilun pariin on tullut viime vuosina nuoria harrastajia. Heitä yhdistää perheiden aiempi kisaporojen kasvatus sekä vanhemmilta peritty kilpailuvietti.

Itse treenatun poron kulkua on mukava kokeilla viivalta. Lähes joka kylällä on kevättalvella omat kisat.

”Porojen kanssa on mahtava touhuta, yksikään päivä ei ole samanlainen. Eläimet ovat arvaamattomia, jokainen oma persoonansa”, Hanna Mikkola kertoo ja paljastaa, että treenaajalta vaaditaan porokuiskaajan taitoja.

Poron laukottaminen kysyy ajurilta kovaa kuntoa. Kuskin pitää pysyä poron takana, ajoasento on kuin syöksylaskijalla. Kaikki porot eivät kestä sitä, että kuski tulee kovin liki. Jos poron kynnet kopsahtelevat suksen nokkiin, se häiritsee laukkomista.

Harjoituksissa suksia ei yleensä voidella, mutta kisassa tilanne on toinen. ”Käytössä ovat parhaat voiteet ja pulverit, mitä rahalla saa”, Mikkola vakuuttaa.

Naisen paras ajokas on Peetuhaippa, joka on lähtöisin naapurikylästä Jeesiöstä. Sen kasvattaja on Sattasniemen paliskunnan poroisäntä Pentti Kauppi. Peetulla on ollut paljon läheltä piti -tilanteita.

”Pororievun henki roikkuu monesti hiuskarvan varassa. Metsässä on ottajia.”

Mikkola aikoo varustaa Peetun gps-paikanninpannalla, ennen kuin se päästetään tarhasta kesälaitumille tuppipaarmojen täyttämään Pomokairaan.

”Viime talvena Peetu katosi. Kerkesin jo kirota itseni, kun en ollut hankkinut sille gepsipantaa. Lopulta se löytyi Oraniemen palkisen puolelta.”
 

Parhaat valmennuskonstit salaisia

Mikkolalla on kasvamassa kolme muutakin lahjakasta ajokasta, yleisen sarjan Häjy ja Sisu sekä Peetun velipoika Nili, joka on vuorsa ja vasta opettelee urheilijan elämää.

”Urakoilla ei ole ajettu, mutta vuorsalla voi jo kokeilla. Kunteuksilla voi kilpailla jo kunnolla. Kisoissa menestyvät toisinaan myös nimiloput eli kymmenvuotiaat.”

Poroa pitää ruokkia tasaisesti. Sapuskoilla ei kannata kikkailla. Poro on arktinen märehtijä, jolle maistuvat jäkälät, kortteet, lehtikerput ja kuivaheinä, mutta myös säilörehu ja teollisesti valmistettu täysrehu.

”Treenaan poroja paitsi Sattasen kyläradalla myös kotikujalla. Meillä on intervalli-treeniä ja lisäpainojen vetämistä. Kunnon voi tehdä monella konstilla, parhaat keinot ovat salaisia”, Hanna Mikkola naurahtaa.

17-vuotias porotyttö Anni Kuukasjärvi Sattasesta on ajanut jo vuosikausia kylän harjoituksissa ja monessa kilpailussakin.

”Viime vuonna minun piti käyttää viiden kilon lisäpainoja, kun omaa painoa oli liian vähän”, Anni kertoo. ”Välillä kisassa pelottaa, että vuotturaipat menevät sekaisin. Jos niin käy, silloin rytisee.”

Kari Lindholm
Nainen, sukset ja hihnassa tolvaava hirvas. Se on tavallinen näky Sodankylän Sattasessa. Kuvan porokuski on Tuija Vaarala.

Porolle ei saa suuttua

Alpo Laitila kertoo, että vaikka moni poro on luonnostaan hyvä laukkoja, suorituspainetta kestävä kisapää on vain yhdellä porolla tuhannesta. Huipulle yltää yksi poro kymmenestä tuhannesta.

Hänen ja Kuukasjärven Jorman yhteisen ajokkaan, viisivuotiaan Pojun, kunto on kohdallaan mutta kilpailuhenkisyydessä toivomisen varaa.

”Poju on sosiaalinen luonne, se kurkistelee taakseen ja odottaa hitaampia. Nytkin näyttää siltä, että eipä sillä ole isompaa hoppua”, myhäilee radalle tähyävä Laitila.

Pojun treenaus aloitettiin heti joulun jälkeen. Homma on yhtä epävarmaa kuin ravihevosen kouliminen.

”Poroa ei voi kouluttaa väkisin, eikä sille saa suuttua. Poro ei tottele, jos se haistaa, että isäntä on vihainen. Sille pitää jäädä mielikuva, että homma on mukavaa.”

Poro laukkoo luonnostaan ihmistä karkuun. Urheilijaksi tähtäävää poroa kuljetetaan ensin pitkin kelkanjälkeä, jota pitkin se tottuu jolkuttelemaan pätkän kerrallaan.

”Kyllä poro oppii. Jos se hyppää syrjään, sitä ei ole liikutettu tarpeeksi tai sitten se on liian väsynyt. Jos poroa laukotetaan liikaa, se ei enää anna itsestään kaikkea. Fiksut ja lahjakkaat porot pilataan helpoiten.”
 

Nimi ei poroa pahenna

Hanna Mikkolan isä, poromies Seppo Mikkola Sattasesta on omistanut parikymmentä hyvää kilpaporoa. Ensimmäiset kisansa mies ajoi 1980-luvun puolivälissä. Kaikki porot, jotka pärjäsivät, olivat nimeltään Haippoja.

”Haippa oli aikanhan pororosvo, joka joutu linhan Kittilän puolela ja sitte se karkas meijän puolele. Se asu tuohikoassa turkkikuusikon päässä Ahkiohaaran laiassa. Sillä paikala on Haipankuusikko nimenäki.”

Mikkolan ensimmäinen ajokas oli nimeltään Haipakka, jonka hän lyhensi Haipaksi.

”Ei nimellä ole mitään tekemistä sen pororosvon kanssa, vaikka moni niin luulee.”

Sattasen ensimmäisissä porokisoissa vuonna 1986 oli ongelmana, että lähes kaikki porot olivat nimeltään Laukkeja tai Suivakkoja. Sen jälkeen järjestäjät rupesivat kovistelemaan poromiehiltä enemmän mielikuvitusta nimenantoon.

Nykyään joillakin kilpaporoilla on samantapaisia nimiä kuin ravihevosilla. Oivalluksia ajokkaiden nimeämiseen saadaan myös poron luonteesta ja ulkonäöstä.

”Yksikin oli nimeltään Räytsä, kun se seisoskeli aina jotenkin ihmeellisen näköisesti ränköllänsä”, Alpo Laitila kertoo.
 

Poroa hiitataan kuin ravihevosta

Kirvesmies Aimo Aikio Sattasesta innostui porourheilusta reilut 30 vuotta sitten, jolloin hän työskenteli vielä poromiehenä. Yksi parhaista kasvateista on kuusivuotias hirvas, kisoissa hyvin pärjännyt Vekeläinen.

”Se oli Inarissa yleisen sarjan kakkonen. Kuoskun porokisat se voitti, samoin Aavasaksan karsinta-ajot. Tanhuassa Veke juoksi kolmanneksi ja oli Sattasen kisojen nopein”, Aikio luettelee Vekeläisen saavutuksia.

Tarhassa varttuu myös Vekeläisen pari vuotta nuorempi pikkuveli Dallapee. Se on lupaava kilpuri, päihitti isoveljensäkin.

Aikio kertoo, että ajokkaaksi sopii parhaiten sirorakenteinen ja korkeajalkainen peurakka. ”Tanakka ja matala persejalka passaa paremmin rekiporoksi.”

Kisoissa poroilta vaaditaan sekä kestävyyttä että nopeutta. Aikio aloittaa porojensa valmennuskauden heti lumien tultua peruskuntoharjoittelulla, pitkillä ja hitailla lenkeillä.

”Mitä pitempi ja kovempi treeni, sen pitempi lepo on tarpeen. Parin tunnin lenkin jälkeen ne saavat pitää ainakin pari päivää rokulia.”

Kestävyyttä haetaan kuukauden verran. Välillä poroja hiitataan lyhyillä spurteilla, jotta nopeat solut eivät katoaisi.

Muutama viikko ennen kisakautta Aikio ajaa poroillaan 50 metrin hiittejä, joista poro saa palautua hetken. Niitä toistetaan muutamia kertoja.

Kari Lindholm
Aimo Aikio valmentaa porojaan yhtä järjestelmällisesti kuin ravihevosia valmennetaan.

Heikkopää ei menesty

Voimansa Aikion porot löytävät umpiselta. Pehmeässä lumessa liikeradat ja lihakset vahvistuvat. Apuna harjoituksessa on moottorikelkka. Jälleen pitää muistaa kohtuus.

”Kun kieli tulee suusta näkösälle, poro otetaan taas kelkanjäljelle, jossa se saa levähtää. Porot kulkevat treeneissä yleensä vapaana kelkan edessä.”

Aikio taluttaa kisaporot harjoitteluradan läpi pariin kertaan heti kauden alussa. Kun poro on kiertänyt lenkin, se pääsee tarhaan ja saa eteensä hyvää evästä. Näin se ehdollistuu tykkäämään harjoittelusta.

Valmennuksen pakkasrajana on 20 astetta. Myös ruokintaan pitää kiinnittää huomiota, sillä väärä ruokinta voi pilata liikkumishalut päiväkausiksi.

Kilpaporoilla on Aikion mukaan vahva kilpailuvietti. ”Selvästikin ne nauttivat liikunnasta. Kun lähtöhäkki lähenee, poro kasvaa ainakin kymmenen senttiä.”

”Parhaat kisaporot ovat rauhallisia. Tolpan ympäri tolvaavat heikkopäät tuhlaavat voimansa jo ennen starttia.”

Aimo Aikio ottaa Vekeläisen hihnaan ja käynnistää kelkkansa. Kaverukset suuntaavat kohti auringonlaskua. Tuuli juoksuttaa jäljen päälle lunta.
 

Pieni Lappi-sanasto

ajokas ajoporo
hirvas urosporo
härkä kuohittu urosporo
kopara poron jalan kynsiosa
kunteus neljä vuotta täyttävä poro
leuku lyömäpuukko
nahkapouta pilvipouta
niesta ruoka
nimiloppu täysi-ikäinen poro
paliskunta, palkinen paikallisorganisaatio poronhoitoalueella
peski porontaljoista tehty suojavaate
peurakka, peurakorva poro, jolla ei ole merkkiä
pöönavelli kahvi
päälyruoka jälkiruoka
siepakka poronnahasta valmistettu karvakenkä
sikiö lapsi
siljo aukea kokoontumispaikka
suivakko, suivakka vaaleakarvainen poro
suopunki punottu naru, jolla porot heitetään kiinni
taamoa opettaa tai kesyttää poroa
tokka yli sadan poron lauma
tolvata laukkoa lennokkaasti
umpinen umpihanki
urakka kaksi vuotta täyttävä urosporo
vasittu määrätty, hyväksi havaittu
vinkka kylmä tuuli
vuorsa kolme vuotta täyttävä poro
vuotturaippa poron vetohihna