Kolumnit 29.04.2020

Ihmisten ja kotieläinten kohtaamisia vaarallisten lepakko­lajien kanssa pitää vähentää, kirjoittaa Risto Isomäki.

Uusi, keuhkokuumeita aiheuttava koronavirus on pannut koko maailman sekaisin. Kuitenkin viime vuosikymmeninä myös eräät muut vaaralliset virukset ovat ikään kuin jatkuvasti testanneet puolustustamme ja yrittäneet synnyttää uusia tartuntatauteja.

Afrikassa ebolavirusten purkaukset ovat muuttuneet vaarallisemmiksi. Bangladeshissa nipahvirus on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt melkein joka vuosi uuden läpimurtoyrityksen. Nipah on tullut yhä paremmaksi siirtymään ihmisestä toiseen, ja sen tappavuus on ebolan luokkaa.

Lintuinfluenssat ovat aina olleet epidemiologien pahin pelko, ja ne ovat muutamia kertoja olleet ikävän lähellä päästä karkuun. Lisäksi kanojen syöpä­virukset ovat ilmeisesti alkaneet aiheuttaa ihmisille useita eri syöpiä. Ne eivät kuitenkaan näytä vielä oppineen siirtymään suoraan ihmisestä toiseen.

Koronaviruksesta voi olla se hyöty, että myös näiden, ehkä vielä sitäkin vaarallisempien virusten torjumiseen suhtaudutaan jatkossa aiempaa vakavammin.

Pandemiauhkia koskevassa kirjallisuudessa on kolme eläintä, jotka tulevat vastaan koko ajan: siat, kanat ja tietyt lepakkolajit.

Lepakot ovat keuhkokuumeita aiheuttavien korona­virusten, ebolavirusten ja nipahin tärkein pysyvä virus­varasto. Kanojen syöpävirukset tulevat kanoista, ja vaarallisimmat influenssavirukset ovat yleensä eräänlaista sikojen ja kanojen yhteistuotantoa. Siat pystyvät influenssojen lisäksi levittämään muun muassa nipahia, ebolaviruksia ja keuhkokuumeita aiheuttavia koronaviruksia.

Miksi juuri siat, kanat ja lepakot ovat ihmiskunnan näkökulmasta maapallon vaarallisimmat eläimet?

Siat ja kanat ovat niin vaarallisia osittain siksi, että niitä on nykyään valtavan paljon, mutta ennen kaikkea siksi, että sikaloiden ja kanaloiden keskikoko on paisunut hyvin suureksi. Silloin, kun samassa tilassa kasvatetaan tuhansia sikoja tai kymmeniä tuhansia kanoja, virukset voivat siirtyä eläimestä toiseen tavattoman nopeasti.

Tämä siirtää virusten evoluution eräänlaiselle turbovaihteelle. Tartuntojen lyhyt väli myös muokkaa viruksia nopeasti lisääntyvään ja vaarallisempaan suuntaan. Teollisen eläintuotannon olosuhteissa nopeimmin lisääntyvät virukset valtaavat kaiken tilan ja maltillisemmat kannat putoavat pois kyydistä.

Entä lepakot? Ne ovat ikään kuin luonnon vastine teolliselle eläintuotannolle. Muutamat lajit viettävät yönsä tai talvehtivat valtavan suurissa, kymmenien tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden yhdyskunnissa.

Lepakot eivät myöskään ole paikkauskollisia. Ne vaihtelevat yöpymis- ja talvehtimislaumojaan. Tappavaksi kehittynyt viruskanta ei karsiudu pois vaan kiertää superpopulaatiossa loputtomasti.

Koronapandemia tulee synnyttämään vaatimuksia kanojen ja sikojen tuotannon vähentämisestä ja tuotantoyksikköjen maksimikoon pienentämisestä. Jos haluamme estää uudet pandemiat, nämä ovat hyviä ideoita. On myös tärkeä seurata tarkemmin, millaisia viruskantoja sikojen ja kanojen sisällä elää. Tuottajahintoja pitää kuitenkin samalla nostaa, jotta muutokset olisivat taloudellisesti mahdollisia.

Mutta mitä meidän pitäisi tehdä vaarallisille lepakko­lajeille? Ihmisasutuksen keskellä sijaitsevat yhdyskunnat todennäköisesti hävitetään koronapandemian seurauksena. Vaaralliset kohtaamiset liittyvät kuitenkin useimmiten tilanteisiin, joissa ihmisiä ja kotieläimiä siirtyy (sade)metsään tai sen reunoille.

Sademetsien hävittäminen ei ole hyvä idea. Se vapauttaisi ilmakehään niin paljon hiilidioksidia, että syntyvän ilmastokaaoksen keskellä erilaisten pandemioiden torjuminen muuttuisi käytännössä mahdottomaksi.

Paras ratkaisu olisi ehkä perustaa vaarallisten lepakoiden asuttamien metsien ympärille puskurivyöhykkeitä, joiden alueella ei saa kasvattaa kesyjä tai villejä eläimiä ihmisten ruuaksi.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.