Vieraskolumni: Kuokan ja putken varressa kuin selkäänsä saaneena

Viime keväänä huhkin istutushommissa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikki liikenevät päivät viikonloppuisin vietin kotimetsässä. Samalla yritin perehdyttää nuorempaa sukupolvea metsänviljelyn saloihin. Aikaa ja voimia avohakkuumaastossa kului paljon, mutta valmista tuli kuin tulikin.

Talkoourakkana oli vajaan kahden tuhannen koivun ja noin kolmen tuhannen kuusen istuttaminen kahdelle eri kuviolle. Toiselta oli hakkuutähteet kerätty pois, toiselta ei.

Maa oli oikein hyvin muokattu – kiitos metsänhoitoyhdistyksen koneyrittäjän – ja istutuspaikkoja oli runsaasti. Mutta silti: miten vaikeaa välillä olikaan löytää taimelle juuri se paras paikka, jossa se voisi aloittaa kasvunsa kylmässä maailmassa. Ja minun sentään pitäisi homma hallita. Onhan takana yli 40 vuoden harjoittelu.

Muistan edelleen hyvin, kun 1970-­luvun puolivälissä olin metsänhoitoyhdistyksen harjoittelijana ensimmäisen päivän viljelytöissä. Paperikennomäntyjä istutettiin äestettyyn maahan pitkällä kourukuokalla. Sain koko pitkän päivän aikana maahan reilut 100 tainta. Illalla olin rättipoikki ja kuin pahan selkäsaunan saanut.

Seuraavana aamuna mitattiin innostus metsäalalle, kun kivistävät jäsenet piti kerätä sängystä ja lähteä kohti samaista työmaata. Intoa ei sillä hetkellä suuresti ollut, mutta homma jatkui ja tässä sitä edelleen ollaan, metsäalalla.

Työurani alkuaikoina toimin työnjohtajana istutustyömailla, ja olen vuosien varrella ohjannut sekä metsäalan opiskelijoita että metsänomistajia metsänviljelyssä.

Kuokkaan ja putkeen olen itsekin tarttunut aika ajoin. Taimien laatu on parantunut, ja maanmuokkausmenetelmät ovat muuttuneet. Muokkausjälki on nykyisin parempaa. Silti edelleenkin, kun ei hommaa tee urakkamiehen raivolla, alkaa välillä empiä, istutanko tuohon vai tuohon. Tai sitten hyvältä näyttävässä kohdassa putki karahtaa kirskahtaen kiveen ja pitää vaihtaa aiottua istutuspaikkaa.

Hiki hatussa istutusalalla rämpiessä ovat joskus mieleen tulleet toisenlaiset hetket viljelyalueen reunalla. Olen vuosittain ollut maastossa mukana metsäsertifioinnin auditoinneissa. Niissä käydään myös tarkastamassa metsänviljelytyömaita.

Siellä sitä välillä on monta kallispalkkaista miestä ja naista mättäiden ympärillä ihmettelemässä, minkä ihmeen takia se taimi on tuohon istutettu, kun vajaan puolen metrin päässä on paljon paremman näköinen paikka.

Jälkiviisaus on helppoa, mietin polkiessani pottiputkea uuteen paikkaan vähitellen hiipuvalla innolla. Toivon muistavani kevään istutuspäivät vielä seuraavan syksyn auditoinneissa.

Parasta pottiputken jatkona olemisessa ja risujen keskellä horjumisessa on metsän tuoksu, lintujen laulu, moninainen vihreiden värien runsaus ja se selkäänsä saaneen olo päivän päätteeksi.

Ehkä myös mielikuva kauniista nuoresta koivikosta ja kuusikosta muutaman vuoden kuluttua pitää yllä intoa metsäalaan.

Heli Mutkala on MTK Metsälinjan kenttäpäällikkö.