Kolumnit 25.06.2020

Valkoposkihanhet voisivat olla iso voimavara suomalaiselle matkailuelinkeinolle, kirjoittaa Risto Isomäki.

Uusien kartoituksien mukaan Euroopassa talvehtii jo 1,4 miljoonaa Pohjois-Venäjällä pesivää valkoposkihanhea, seitsemän kertaa enemmän kuin 30 vuotta sitten.

Valtaosa hanhista on ottanut tavakseen pysähtyä Pohjois-Karjalan ja Kymenlaakson sekä osin myös Päijät-Hämeen ja Itä-Uudenmaan pelloille ja järville syksyisen muuttomatkansa varrella. Hanhet ovat Suomessa olleet turvassa metsästäjiltä, toisin kuin Venäjällä.

Syksyllä arktiset hanhet eivät tee suurta vahinkoa, koska ne tulevat vasta kun sato on korjattu. Keväällä pelloille tankkaamaan ilmestyvät linnut ovat kuitenkin aivan eri asia. Tänä vuonna ainakin 650 000 valkoposkihanhea eli noin puolet Venäjän kannasta parkkeerasi Pohjois-Karjalan pelloille myös toukokuussa.

Valkoposkihanhilla on tapana kerääntyä muuttomatkoillaan hyvin suuriksi parviksi. Sillä tavalla ne minimoivat peto­eläinten saaliiksi jäävien lintujen määrän mutta tuhoavat helposti vierailun kohteeksi joutuvan viljelijän koko sadon.

Viljelijöillä pitäisi olla oikeus häätää isot hanhiparvet pelloiltaan tarvittaessa myös ampumalla. Tällainen pienimuotoinen metsästys olisi hyvä idea myös toisesta syystä.

Valkoposkihanhien kerääntymisestä Suomen pelloille on tullut Euroopan vaikuttavin luonnonnäytelmä. Se hakkaa nykyään kirkkaasti jopa Unkarin Hortobagyn, jonne voi parhaimmillaan kerääntyä yhtä aikaa reilut sata tuhatta kurkea tai 400 000 tundrahanhea.

Matkailu alkaa varmaan jossakin vaiheessa elpyä korona­pandemian jäljiltä, mutta sen muodot saattavat muuttua. Tiheään kansoitetut kaupungit eivät välttämättä ole jatkossa yhtä suosittuja kuin ennen, mutta väljemmille vesille suuntautuva luontoturismi voi lisääntyä.

Jos Suomen pelloille pysähtyy jatkossa syksyisin kesän poikaset mukaan lukien jopa pari miljoonaa valkoposkihanhea, kyseessä on maailmanluokan nähtävyys, jolle on vaikea löytää vertaista Afrikan ulkopuolelta.

Valkoposkihanhet voisivat olla iso voimavara suomalaiselle matkailuelinkeinolle.

Tämä kuitenkin edellyttäisi suurempaa ennustettavuutta. Kuntien ja yritysten on vaikea kehittää hanhiturismia niin kauan kuin hanhet vaihtelevat olinpaikkojaan arvaamattomalla tavalla.

Jotta homma toimisi, hanhiturismia varten pitäisi suunnitella suuria ruokintapeltojen kokonaisuuksia, joille hanhimassoja yritettäisiin erityisesti houkutella. Muualta hanhet olisi hyvä häätää joko ampumalla tai laskemalla pelloille puolikesyjä kettuja tai naaleja. Naali on merikotkan ohella valkoposkihanhien eniten pelkäämä eläin. Ruokintapeltojen ympäristö olisi sen sijaan hyvä tyhjentää pedoista.

Valkoposkihanhien ruokkiminen tulee paljon halvemmaksi kuin maapallon muiden suurien villieläinspektaakkelien ylläpitäminen. Hanhet ovat melko pieniä ja siroja lintuja: valkoposkihanhi painaa vähemmän kuin haahka. Pitkän kaulansa ja komean siipienvälinsä ansiosta valkoposket kuitenkin näyttävät lennossa suurilta linnuilta. Ennen kaikkea niiden parvet ovat parhaimmillaan huikean vaikuttavia, koska ne pitävät ilmassa toisiinsa pitkän etäisyyden.

Otin nuorempana usein toukokuun lopulla kaksi viikkoa lomaa seuratakseni arktisten lintujen muuttoa milloin milläkin itäisen Suomenlahden saarella. Heräsin joka aamu puoli neljältä, ja olin loman lopussa aivan zombi. Vaikka myös mustalintujen ja allien massamuutot olivat upeita, himoituin ”saalis” oli aina suoraan altapäin nähty valkoposkihanhien rynnistys.

Jo parinkymmenen tuhannen valkoposkihanhen parvi on altapäin nähtynä koko taivaankannen yli ulottuva, satojen sisäkkäisten aurojen muodostelma.

Vielä paljon suurempien hanhimassojen päivittäiset ruokailulennot ovat näyttävämpi visuaalinen spektaakkeli kuin puoli miljoonaa turkkihyljettä eteläafrikkalaisella hiekkarannalla, neljä miljoonaa flamingoa Tansanian Natron-­järvellä tai kaksi miljoonaa gnuantilooppia Serengetin lyhyen ruohon tasangolla.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.