Kolumnit 25.06.2020

Onko Suomella ja ruokamme tuottajilla varaa seurata katseella villisika-, kauris- tai valkoposkihanhikannan moninkertaistumista nykyisestä, miettii Juha Aaltoila.

Korona hiipuu Suomessa ja rajoitukset alkavat väljetä. Lehdet ovat kertoneet monen asian muuttuvan pysyvästi. Verkkokauppa, mökkeily, kotimaan matkailu, kalastus, kukkien ja ruuan kasvatus, marjojen ja sienten keruu lisääntyvät.

Seuraavaa pandemiaakin arvuutellaan jo. Kiinalaisen torin elävät ankat ja kanat takaisivat ruuan tuoreuden mutta eivät terveellisyyttä. Siitä syntyi kammottava koronavirus.

Samanmoisia puolisontaisia huusholleja löytyy ihan läheltä. Jakkaraltani on linnuntietä Helsingin puistoihin 8–13 kilometriä.

Sadat valkoposkihanhet leikkaavat nurmea, seuranaan olutharrastajia, lautapelaajia, vihreitä elämän suojelijoita, Romaniasta pelastettu kulkukoira. Sänki luistaa, muttei pidä. Helle ei pure bakteereihin eikä viruksiin.

Uusi virus voisi tulla Saksasta Berliinistä, jonka asukkaat valittavat turistien tulvaa sekä villisikojen ja pesukarhujen riesoja. Villisikoja on hankala laskea, niitä elelee kaupungissa ehkä 7 000, ehkä 10 000. Pesukarhu lisääntyy nopeasti.

Saksan villisian saaliit ovat kaksinkertaistuneet 20 vuodessa, nutrian nelinkertaistuneet, supikoiran yhdeksänkertaistuneet, pesukarhun 18-kertaistuneet. Pesukarhun kannan arvioidaan kaksinkertaistuvan kahdeksan vuoden välein. Metsäkauriita ammutaan 1,1–1,3 miljoonaa vuodessa, luku on ollut iso pitkään.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta tilanne on surkea. Pesukarhu on ”Allfresser”, kaiken syöjä, ojan pohjan sammakoista tammen haaran linnunpesän muniin ja poikasiin. Myös huikean tarkkavainuisten villisikojen tiedetään tuhonneen maassa pesivien lintujen pesiä.

Kun puiston juhlilta jää tähteitä tai roskapönttö raolleen, villisika ja pesukarhu jatkavat siitä, mihin ihminen lopetti.

Lintuluonto köyhtyy. Saksan sorsasaalis on 20 vuodessa puolittunut, peltopyiden saalis pudonnut kuudesosaan ja fasaanin neljäsosaan. Metsästyksen painopiste on siirtynyt nelijalkaiseen riistaan. En usko sen silti paljoakaan selittävän lintusaaliin pienenemistä.

Suomalaisessa kenttäkokeessa kamerat kuvasivat teko­pesiä. Kahdelta pesältä metsäkauris söi munat, sotki yhden rikki sorkillansa. Samantapaista tietoa on valkohäntäpeurasta Yhdysvalloista.

Nyt täytyy laajentaa kenttäkoe tieteelliseksi tutkimukseksi. Olen varma, ettei uuttera riistantutkija siihen ryhdy. Metsästäjät ovat taiten vaienneet punkkitaksi bambin yllättävistä otteista.

Saksan metsästäjille nostan hattua. Maassa on vahva eläinten suojelun kulttuuri alkaen ”hei vähä toi on söpö” -väestä aggressiivisiin eläimen tapon kieltäjiin. Esimerkiksi Berliinin poliisin avuksi valitut metsästäjät eivät halua esiintyä omilla nimillänsä julkisuudessa.

Metsästyskortin lunasti kaudelle 2018–19 liki 390 000 metsästäjää, suurin määrä 42 vuoden tilastossa! Asukasluvulla punniten Saksassa metsästäjiä on vähän Suomeen verrattuna.

Sorkkariistan ja pienten vierasnisäkkäiden metsästystarve näkyy liikenteenkin tilastoista. Autoilija törmäsi kaudella 2018–19 hirvieläimiin 213 800 kertaa, villisikaan 24 500 ja pienriistaan niin, että pelti ja luu kolisivat keskimäärin 38 kertaa tunnissa.

Ihminen muuttaa luontoa, mutta niin myös luonto ihmistä. Saksan maatalous pelkää sikaruttoa. Puolan rajalle on rakennettu sähköaitaa. Metsästäjät on hyvin ohjeistettu vakavaan uhkaan.

Onko Suomella ja ruokamme tuottajilla varaa seurata katseella villisikakannan tai kauris- ja valkoposkihanhikannan moninkertaistumista nykyisestä?

Eikö meillä ole varaa lisätä luonnon monimuotoisuutta palkitsemalla supikoiran tai minkin pyytäjää 50 euron palkkiolla? Täällä metropolin rannoilla oli hieno projekti, jossa metsästäjät ja kaupungit poistivat näitä petoja, ja seuranta näkyi tovin vesilintujen kannan nousuna.

Vieraspetojen pyynnin tulee olla jatkuvaa, tyhjiö täyttyy. Eikö ole kaikkien kannalta parempi, että supikoira työntyy loukkuun pyyn, peltosirkun tai kuovin pesän sijasta?

Politiikan huutokuoro ”Ei saa tappaa” on henkilöitetty vihreillä kapellimestarista alttoon ja bassoon.

Metsästäjien, viljelijöiden ja mökkiläisten täytyy aktivoitua. Tilanne vaikeutui, kun äänivoima valui kaupunkeihin. Mutta kuta kauemmin odotamme, sitä hankalammaksi elo käy.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.