Aaltoila: Näin tuotat kallista lahokuusta metsissäsi

Lahopuun niukkuus metsissä mainitaan usein suurimmaksi syyksi luontomme vähämuotoisuudelle. Käsittääkseni metsänomistajat osallistuvat asian korjaamiseen uutterammin ja kalliimmin kuin kukaan muu. Luontokin auttaa jo, kun lahottaja tarkenee tehdä työtä pidemmän ajan vuodessa kuin ennen, jopa huhtikuulta marraskuulle.

Metsänomistajien lahontuotanto on tehotonta, koska suurin osa lahopuusta on kuusta, lahopuista yleisintä. Oiva keino tuottaa uutta lahoa on istuttaa kuusta vanhan hakatun lahokuusikon tilalle. Tämä on ikävän yleistä.

Tumpelointi ja laiskuus metsän synnytyksessä lisää lahopuuta. Valtion tukien saanti kukkaroon näyttää ylivoimaisen makealta verrattuna siihen, millaiset tukkitulot metsä antaa tulevilta hakkuilta.

Viivyttely viljelytöissä luo vesoille etumatkaa, heinien poljeskelu auttaa osan taimista kasvuun ja sitten on varhaishoidon aika. Valtio tukee työtä, saha soi.

Kohta hypähtävät pioneeripuut haapa ja koivu yli viljelytaimen, eikä valtiokaan auta. Vaan eipäs surra! Maa puskee 10–15 vuodessa tiheikön, jossa metso kulkee jalan ja metsätohtorin resepti on nuoren metsän kunnostus. Uusi työ, uudet tuet!

Vedän kättä hien polttaman metsälakkini lippaan kunnioittamaan häntä, joka noitumatta ajaa Ponssen alas lavetilta 11 metriä korkeaan vihreään seinään.

Lahopuuta syntyy kiitettävästi, kun kone repii ahtaudesta riukuja energiaksi. Samalla lahoaa koneyrittäjän bisnes ja kuskipula pahenee pusikoissa ähräilyyn.

Viisaat insinöörit eivät osanneet aikoinaan kuvitella moista menoa mahdolliseksi. Ovat kehittäneet raivaussahat metsänhoitoon ja koneet hakkaamaan kuitu- ja tukkipuita hoidetuista metsistä. Raivaussahalle liian isoon ja hakkuukoneelle liian sakeaan ja pieneen puustoon tuli markkinarako, johon iskee paja jos toinenkin.

Monenko pajan giljotiini tai muu leikkuri jättää havupuun kannot käsittelemättä? Otaksun että monen. Sama koskee metsuria, joka kaatokahvaan kytketyllä sahalla aukoo valolle tietä tureikkoon. Kannoista leviää kuuseen laho, mäntyyn tappava tyvitervas. Ikävät taudit tarttuvat hyvin ja ovat kroonisia.

Jatkuva kasvatus lisää tehokkaasti kuusen lahoa. Tukin keräilytalous harventaa metsää kerta kerralta ja valo nostaa valtaan kastikan, angervon ja horsman. Kuusialikasvos, pussihousukansan ja syväekologin ”juurmehtä”, on usein valmiiksi laho.

Myrskytuhoista jää paljon kuusta metsiin, joihin iskee kirjanpainaja lystimielin lisäämään sukuansa ja lahoa.

Kuusikon yläharvennus on tutkimuksen taitolaji, joka arkityössä johtaa liian harvaan puustoon. Kasvukilpailun häviäjät eivät pysy pienillä juurillansa pystyssä; tuuli lisää lahoa maapuuta kuusta.

Kamalin lahokuusen lisääjä on kirjanpainaja, jonka aiheuttamaan katastrofiin haetaan lääkettä Keski-Euroopassa. Miljardien eurojen kysymys on, mikä puulaji korvaa maanosan vuosisataisen rahapuun?

Kuka haluaa lisää lahoa kuusta palokärjen ja hevosmurkun lisäksi? Sysmäläinen yrittäjä Jouko Juurikkala tuottaa tervettä tukkia ja säästää pihlajat ja raidat pölyttäjille, jalosoukkojen, kääpien ja monen muun hyväksi.

Jos leimikolla on jokunen iso haapa, hän sahaa vuosia ennen hakkuuta lovet haavan tyviin ja käsittelee ne torjunta-aineella. Haavasta tulee pitkäaikainen kololinnun koti kunnes se lopulta putoaa maan ötököiden ja sienten ruoaksi. Oiva vaihtoehto taistelulle sisukasta vesakkoa vastaan.

Hän viljelee aukot nopeasti hakkuun jälkeen. Taannoisessa puukaupassa lähti hehtaarilta 580 kuutiometriä 62-vuotiaita mäntyjä. Rahapuuta tuottaneet harvennukset nostavat myynnit yli 700 kuutiometriin hehtaarilta.

Harvan ihmisen puuntuottamisen tulosten jäljillä on retkeilty niin paljon kuin Jouko Juurikkalan pylväiköissä.

Tuoreimmalla käynnilläni katselin iloiten, kuinka Joukon tytär Leena Juurikkala-Ketola ja miehensä Jyrki perkasivat taimikkoa. Nuoriso-osasto tupsautti vesojen kantoihin torjunta-ainetta, jottei sahausta tarvitse uusia.

Jouko Juurikkala lyö leikiksi: ”Olen niin laiska, etten viitsi tehdä samaa työtä monta kertaa, ja niin köyhä ettei minulla ole siihen rahaakaan.”

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.