Kolumnit 17.09.2020

Metsän myyntiä tai liittämistä puut kilpailuttavaan yhteismetsään kannattaa pohtia, jos ei itse voi tehdä yhtään metsänhoidon töitä, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Mitä vähemmän kintaan kuvia puissa ja saappaan jälkiä metsässä, sitä paremmin metsä­talous kannattaa, opastivat minua yli 40 vuotta sitten teollisuuden metsämiehet.

Totta haastoivat. Nyt yksi ihminen ohjaa konetta, kaataa puun, maalaa kannon lahonestolla, karsii oksat, katkoo rungon ja samalla mittaa eri puutavaralajit 30 sekunnissa, ja jo leikkaa terä uutta runkoa irti kannosta.

Taitavan tukinkasvattajan avohakkuulta lähtee 400–700 kuutiometriä puuta hehtaarilta. Järeä kone avaa valon ja vapaan maan uusille taimille 1–2 päivässä, riippuen työvuoron pituudesta. Vastaavaan satoon tarvittiin 1960-luvulla kymmenen miestä, ja kaksi miestä mittasi tien varressa pitkään tukkeja kappaleittain sekä kuitupinot.

Huima kehitys ei näy puunmyyjän kukkarossa. Kuitupuun ostovoima on huvennut vähiin, energiapuu on vieläkin halvempaa. Osaava metsänomistaja nostattaa taimet tukin kasvuun mahdollisimman nopeasti. Energiapuuta hän ei myy lainkaan, vaan harventaa metsän 20–45-vuotiaana tukin tuotantoon.

Mutta kehitys jatkuu: lentokone laserkeilaa metsistä puuvaratiedot, hakkuu- ja hoitotarpeet, ja metsänomistaja tekee puukaupat myyjä- ja ostajatahon yhteisessä Kuutiossa, digitaalisessa puukaupan palvelussa.

Tämähän vasta huima juttu on, koronan kurjuudessa, kaikki käy etänä, eikä virus iske.

Jokohan nyt säästyy rahaa niin, että metsänomistajakin näkisi jotain myös pankkitilillänsä?

Ei näy tilillä, mutta metsässä voi näkyä. Olin taannoin isolla maatilalla mökin vuokralaisena. Samoilin metsiä innolla, koska tunsin työni kautta tilan vanhan isännän metsänhoidon taidot. Nautin näkemästäni. Luonto oli moni­muotoista, marja- ja sienisaaliit hyvät.

Metsäautoteiden pientareita värjäsivät mäkitervakko, ketoneilikka, mansikka, kultapiisku, kellokasvit, maariankämmekkä ja moni muu. Niiton ajoituksella oli oma, osaavasti valittu aikansa talon työkierrossa.

Kerran sitten tattikopan tuuletuksessa törmäsin rehevän maan punakuorisessa kuusikossa noin 50 kuution myrskytuhoon. Soitin isännälle. Seuraavan kerran emännän nähdessäni hän moitti metsäjättiä, sopimuskumppania. Lähin ammattimies oli ”säästetty” yli 50 kilometrin päähän. ”He ovat nykyisin sellaisia autonikkunasta-miehiä.”

Kun sama pian toistui tukkipylväikössä, 30-metrisiä kuusia ja koivuja oli pitkänään, isäntä arveli, että kyse on naapurin metsästä. Hän kävi katsomassa ja näki vahingon omaksensa. Puut lähtivät hetkessä tehtaalle.

Ilokseni näin nuoren isännän ensimmäistä kertaa metsä­jätin fasaanilahdissa, ja tuli mieleeni, onko autometsä­talousinsinööri saanut jo saappaat jalkaansa tai oppinut lukemaan asiakasmetsää satelliitin kuvilta.

Hirvituhoista ilmoitetaan murto-osa, moni metsänomistaja kärsii tappioita tietämättään. Kuutioissa pienehkö mutta metsän terveyden kannalta paha myrskyrytö jää hoitamatta. Puiden kuorintakin estäisi ytimennävertäjien ja kirjanpainajien sikiämisen tuhoiksi.

Korvaani särähtää kehu, miten digitaalisuus palvelee etämetsänomistajia. Moni heistä ei pääse tarkastamaan metsänsä hirvi-, myrsky-, lumi- tai hyönteistuhoja.

Apu ei löydy digitaalisilta alustoilta eikä tulospalkkaisilta päällystöiltä. Metsänomistajalla on kaksi ratkaisua. Metsän myyntiä tai liittämistä puut kilpailuttavaan yhteismetsään kannattaa pohtia, jos ei itse voi tehdä yhtään metsänhoidon töitä.

Metsätilojen hinnat ovat hyvät, vaikka tuhojen riski on kasvanut.

Puunostajista riippumaton asiamies, metsänhoito­yhdistyksen alueneuvoja tai metsäpalveluyrittäjä on kolmas ratkaisu. Onnistuminen edellyttää sitä, että asiamies on kova ja hoitaa asiakkaalle korvauksen, jos ostaja hakkaa metsän kauppakirjassa sovittua harvemmaksi, kuten ikävän usein käy, tai rikkoo tien.

Kovuuden vaatimus on oleellinen, sillä metsäväen kollegiaalisuus voi jyrätä yli metsänomistajan edun.

Asiamiehen maastossa tekemä metsätaloussuunnitelma on yhteistyön kivijalka, joka tehdyt työt päivittäen säästää aikaa ja vaivaa.

Sen avulla on helppo sopia työt. Uusia töitä suunnitellessa on hyvä viivähtää hetki edellisten töiden tuloksissa, joko maastossa tai valo­kuvien välityksellä.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.