Kolumnit 15.10.2020

Satoa pilaavat linnut ja hirvieläimet yleistyvät, maanviljelijät harvinaistuvat, harmittelee Juha Aaltoila.

Uutterasti syksyn lehtiä ihaillessani ja somekompostia pöyhiessäni huomasin, että mätä­kuusta on tullut ympärivuotinen. Karjalan viljapelloilla ja lypsykkien rehumailla ahertanut hanhinyrkki on hyvä esimerkki: ei ole ihmisen, ei edes virkahenkilön, helppo löytää viisauden lähteelle.

Turpeesta tyhjiin kalutuille soille hanhen ruokamaita perustavalle virkaväelle sopii opiksi Eino Leinon säkeet: Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhia paimentaa? Toki sentään mä toitotan torvehein: ”Hoi hanhisein, ah impyein!” Mut mistä se oikean sävelen saa, joka hanhea paimentaa?

Sitä kelpaa kysyä! Mistä suon pohjaan pääravinteet ja hivenet, mistä viljelijän pellon mullan miljardit mikrobit, jotka emännän, isännän ja lehmien taidoin ja yhteistyöllä meijerin kanssa loihtivat ruokapöytäämme maitoa, voita, juustoa, viiliä, kermat synttärikakun päälle?

Hanhenkaan kieli ei ole tuohesta, ja hyvä pitää olla appeen sikälikin, että parikiloinen lintu jaksaa lentää rasvataakkansa kanssa talven pitoon Pohjanmeren rannoille.

Jos Ranskan viranomainen vaatisi pelotteeksi ammutun hanhen hautausta tai polttoa, kulkisi kylän läpi pilkkasaatto, joka kantaisi suurta pahvihanhea, jolla olisi ympäristöministerin kasvot. Ja sitten syötäisiin hanhea pormestarin talon edustalle pukkien päälle pystytetyissä pitkissä pöydissä.

Meillä satoa pilaavat linnut ja hirvieläimet yleistyvät, maanviljelijät harvinaistuvat.

Urbaanien kuluttajien ekoanekassaa tuloksekkaasti hoitava WWF kertoi, kuinka monien selkärankaisten eläinlajien kannat ovat romahtaneet. En löytänyt tiedotteesta ilon pilkahdusta riemukkaista poikkeuksista, kuten hanhesta, valkohäntäpeurasta, merimetsosta, hirvestä, metsäkauriista, villisiasta, pesukarhusta.

Ympäristökirjanoppineet ovat lohduttaneet meitä varmana tietona, että ”musta ritari”, kuten he merimetsoa ihaillen kutsuvat, syö vain pieniä roskakaloja.

Tutkija Lari Venerannalle kiitos siitä, että hän nukutti ja merkkasi 2 000 ahventa ja laski porukan mereen. Merkkejä löytyi myöhemmin pesimäluodoilta, ja Veneranta kertoi Ylellä, että tutkimus osoittaa sen, minkä ammatti­kalastaja on jo tiennyt. Merimetso syö mieluiten 10–25-senttisiä ahvenia.

Merimetso ei tee ahvenesta uhanalaista, mutta kun lintu syö puoli kiloa kalaa päivässä, kuluttaa 10 000 linnun lautta 150 000 kiloa kalaa kuussa. Ja kun merimetsolla on hantlankarina hylje, kuva muuttuu: uhanalainen laji onkin suomalainen ammattikalastaja.

Ruotsi on varoittava esimerkki. Villisika ja hirvieläimet aikaistavat viljelijöiden luopumista tuotannosta. Aika nurinkurista nurkkaa kuningaskunnan asiantilasta edustaa myös liikenne, jossa vuoden alusta syyskuun loppuun mennessä auto ja metsäkauris törmäsivät 30 000 kertaa, 2 500 kertaa jäi hirvi auton alle tai lensi yli ja 3 700 kertaa jysähti puskuri villisikaan. Pahin kolarikausi on vasta alussa, kun eläimet säikkyvät jahtia ja vaeltavat talvilaitumille.

Ruotsi on silti esimerkiksi Saksaan verrattuna vähäriistainen maa. Sen saa mitä tilaa, eli nyt on afrikkalainen sikarutto Saksassa ja lihamarkkina sekaisin.

Kuvitelkaa WWF:n vaativan, että villisikojen 1,3 miljoonan yksilön kanta Saksassa on pudotettava neljäsosaan nykyisestä ja että häkellyttävän nopeasti kasvanut pesukarhun kanta on vieraslajina tuhottava.

Eipä notkuisi pandajengin kolehtihaavin varsi rahan painosta.

Jos on aito huoli luonnon monimuotoisuudesta, on suru seurata, kuinka ”allfresserit”, kaikensyöjät, syövät lintujen munia ja poikasia. Ankara laidunnus köyhdyttää kasvillisuutta, hyönteiset, matelijat ja sammakkoeläimet vähenevät.

Kauan sitten ihmishengen turvannut metsästys on nyt kyvyttömyyttä ja haluttomuutta hallita kantoja. Ruuan ja puun tuottajan, kotipuutarhurinkin piikki ja pinna ovat näköjään loputtoman pitkät.

Vihreä valta kihlasi toimittajien enemmistön samaan tapaan kuin punahome 1970-luvulla. Moni ainaisen mätäkuun juttu jää vaille vastinetta, kun selkärangaton virka-, järjestö- ja tiedeväki vaikenee, viime mainittu ilmeisesti väärän värin näyttämisestä seuraavan apurahapulan pelossa.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.