Kolumnit 15.10.2020

”Jos päästöjen vähentäminen etenee jatkossakin toivottua hitaammin, ihmiskunnan täytyy turvautua yhä voimakkaammin hiilidioksidia ilmasta poistaviin ratkaisuihin”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Koronapandemian jälkeisissä toimissa pitää yhdistää ilmastonmuutoksen torjunta ja talouden elvyttäminen. Maailman poliitikot ovat viime kuukausina toistelleet tätä ajatusta lukemattomissa eri yhteyksissä.

Donald Trump ja Jair Bolsonaro ovat tietysti olleet eri linjoilla. Elvytyksen ja ilmastokriisin torjunnan yhdistäminen on silti ollut eräänlainen maailmanpolitiikan valtavirta. Ainakin puheissa. Käytännössä asia ei vain ole ihan yksinkertainen.

Maailmantalouden rakenteita hallitsevat edelleen fossiilisia polttoaineita tuottavat yhtiöt sekä yritykset, joiden toiminta perustuu niiden käyttöön. Niillä on edelleen vahva taloudellinen intressi hidastaa muutosta. Markkinoita monopolina tai ainakin oligopolina hallitsevat yhtiöt eivät halua pistää kaikkea ihan uusiksi ennen kuin niiden on ihan pakko. Uudet tekniikat tekevät tästä syystä läpimurtonsa yleensä silloin, kun talous pyörii kovilla kierroksilla ja löysää rahaa on tarjolla joka suunnasta.

Laman uhatessa hallitukset ajautuvat helposti puhumaan ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta tukemaan ilmastokriisiä edistäviä, konkurssin uhkaamia yrityksiä. Kukaan ei ole koskaan väittänyt, että luksusristeilijöiden tuotanto edistäisi ilmastonmuutoksen torjuntaa. Suomi on kuitenkin taannut alan yritysten lainoja 14 miljardilla Varsinais-Suomen telakkateollisuuden ylläpitämiseksi.

Koronaviruspandemia on kyllä lisännyt yleistä tietoisuutta siitä, että ilmastonmuutos voi olla luultua pahempi asia ja että sille pitäisi tehdä jotakin. Koronatilanne saattaa silti käytännössä heikentää hallituksien mahdollisuuksia tehdä sellaisia asioita, joita ne oikeasti jo haluaisivat tehdä ilmastokriisin torjumiseksi.

Jos päästöjen vähentäminen etenee jatkossakin toivottua hitaammin, ihmiskunnan täytyy turvautua yhä voimakkaammin hiilidioksidia ilmasta poistaviin ratkaisuihin. Niistä selkein on puun ja muun biomassan kasvattaminen.

Kasvavaan metsään on kuitenkin mahdollista varastoida vain hyvin rajallinen määrä hiiltä. Kun raja tulee vastaan, hiilivarasto ei enää kasva, ja sitä on pitkän päälle vaikea estää kutistumasta.

Mutta jos puun varastointia ei ajatella vain kasvavien puiden kautta, mahdollisuudet ovat suuremmat. Kymmenen metrin korkuinen tiiviiksi jyrätty sekä sateelta ja maavedeltä suojattu kasa puuta tai muuta biomassaa varastoi hehtaarille sata kertaa enemmän hiiltä kuin vanha metsä.

Suomessa päästään suurimpaan puun tuottoon silloin, kun kasvatetaan hyvin suurta määrää pieniä puita, kymmeniä tuhansia rankoja hehtaarilla. Tällä tavalla on hyvissä olosuhteissa pystytty tuottamaan jopa 40–45 kiintokuutiota energiapajua per hehtaari per vuosi. Ohuella rangalla ei vain ole ollut riittävää markkina-arvoa.

Ihmiskunnan ahdingon syveneminen muuttaa asetelmia. Meidän kannattaisi ehkä selvittää, mikä olisi halvin tapa rakentaa hehtaarien tai kymmenien hehtaarien laajuisia sadekatoksia puun ja muun biomassan varastointia varten. Kannattaisiko katot tehdä aurinkopaneeleista, niin että ne tuottaisivat myös sähköä? Vai onko olemassa muita, vielä halvempia mutta riittävän pitkäikäisiä ratkaisuja?

Samalla kannattaisi päivittää arviot siitä, mitkä ovat nykyään Suomen olosuhteissa tuottavimmat ja kannattavimmat tavat viljellä hiilen poistamiseksi säilöttävää biomassaa. Siis mitä tahansa biomassaa. Koripaju? Tiheinä kasvustoina metsämailla kasvatettava haapa? Nopeakasvuiset poppelit? Rahkasammal? Ruokohelpi? Jättiputki? Järviruoko?

Voi olla, että Suomeen kannattaa jossakin vaiheessa tuoda varastoitavaksi myös lämpökuivattua trooppista puuta. Tropiikissa syntyy joka vuosi ehkä noin 40 miljardin hiilitonnin verran puuta ja muuta biomassaa. Sitä ei kuitenkaan ole mahdollista varastoida pitkiksi ajoiksi, toisin kuin meillä. Vaikka puun suojaisi tropiikissa sateelta, se imee ilmasta niin paljon kosteutta että sienet, bakteerit tai termiitit syövät sen.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.