Kolumnit 12.11.2020

Suopellon metsitys on metsä­talouden vaikein työ, toteaa Juha Aaltoila.

Voin kuulla puuhakkaat askeleet maa- ja metsätalousministeriön (MMM), Tapio Oy:n ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) konttorien käytäviltä: jotain ihku uutta!

Maailman pelastaminen ilmastonmuutokselta ottaa askeleen eteenpäin. Joutoalueita viljellään metsiksi hiiltä sitomaan.

Tapio Oy etsi MMM:n toimeksiannosta hylättyjä peltoja ja turvekenttiä ja löysi 118 000 hehtaaria metsitettävää. Ministeriöemon hellässä huomassa ahertavat Metsäkeskus ja Luke löysivät nekin Peltoheitot ja suonpohjat metsittämällä hiilinieluiksi -hankkeessa 99 000 hehtaaria maata metsänviljelyyn.

Kahdesti tuli sama asia tutkittua, eikä 19 000 hehtaarin ero tuloksessa ole paljon. Eivät puutu tuollaiseen valtion tilien tai talouden tarkastajat. MMM:llä on liki korotonta velkarahaa, jota EU painattaa uutterasti, ja ihanat EU:n hankerahat, mitäpä noita koordinoimaan?

Maanomistajat lukivat uutiset lehdistä ja miettivät nyt omia maitansa, ”joskos se kytöheitto sieltä Pajuojan varrella” tai ”se hallan kiusaama kauramaa Kunteusaavan itäsyrjällä”.

Hyvä niin, sillä vikkelä virkaväki ahersi tukien puitteet kuntoon poliitikkojen päätettäviksi. Kun on metsityskohde valmiina, voi nopea toimija ehtiä töihin jo ensi keväänä.

Metsitykseen ja jälkitöihin kuluu kahdeksana vuonna rahaa 5 000 euroa hehtaarille, Tapio arvioi. Valtio maksaisi kustannukset heti istutuksen jälkeen ja sitten palkkiot kahden ja kahdeksan vuoden kuluttua viljelystä.

Palkkiosummaa ei ole vielä päätetty, mutta tähän asti pellon metsitysala on ollut sitä isompi, mitä anteliaammin valtio on töitä palkinnut.

Suopellon metsitys on mielestäni metsätalouden vaikein työ. Pitkässä peltoviljelyssä maasta katoavat puiden ystävät, sienijuuret eli mykorritsat ja monet metsämaan pieneliöt.

Typpeä on suossa usein yli kaiken tarpeen, fosforista, kalista ja hivenaineista voi olla pula. Ravinneanalyysi ja mahdollisesti tarvittava lannoitus on mielestäni välttämätön ehto suopeltojen metsitysten tuelle ja palkkioille.

Pintakasvillisuus mesiangervoista ohdakkeisiin koiranputkiin, nokkosiin, vattuihin ja niin edelleen voi olla häkellyttävän sakea.

Rikkakasvuston torjunta-aineiden käyttö rajoittuu meillä lähes tyystin ruoan kasvatukseen. Ja mikähän ylipäätään olisi torjunta-aineen nimi metsätöissä, jos glyfosaatti kielletään? En tunne yhtäkään ehdokasta.

Kepeä on virkahenkilön kirjoittaa hallinnon muistioon, että ”heinän ja muun häiritsevän pintakasvillisuuden voi polkea, niittää tai siirtää syrjään jääkiekkomailalla”.

Lähteekö työtön heiniä tallomaan tai vatukkoa lämmäilemään? Entä moniko metsittäjä itse jaksaa tehdä työn 2–3 kertaa kesässä 2–4 kesänä? Ani harva.

Puutteellinen ojitus on ollut suopeltojen metsityksissä iso syy epäonnistumisiin. Ojitus, jopa suometsän kunnostusojitus, on nykyisin kirosana, mutta puusta et taio vesikasvia millään viheropilla, yritetty kyllä on.

Lakimuistion toteamus ”suopelloilla saattaa olla tarvetta ojien kunnostukseen” pakottaa penäämään asiantuntemuksen ja arkirealismin perään.

Mitä kuuluu vuoden 1993 liki 18 000 hehtaarin pellonmetsityksille nyt? Kuinka on sujunut jälkihoito, sadon nostatus?

Valtaosa koivikoista on ylitiheitä, männyn ja kuusenkin ensiharvennuksilla on monin paikoin kiire. Ei muuta kuin nuoria alalle tulijoita kesätöinään asiat tutkimaan. Osaavien puuntuottajien kohteet kasvavat jo tukkia toiseen harvennushakkuuseen.

Mielestäni on oikein, että valtio tukee peltojen metsityksiä ja metsäteiden tekoa, mutta täysin väärin, etteivät tien omistajat pidä tuotanto-omaisuuttaan kunnossa vaan valtio tukee laiminlyöntienkin korjausta.

Ei soinnu moinen velkaiseen Suomi-kuvaan, vanhustenhoidon, terveydenhuollon ja kuntatalouksien nykytilaan.

Metsäpolitiikan nolointa laitaa edustaa valtion tuella tehtyjen investointien kunnossapidon läpilepsu valvonta.

Jos tie- tai taimikko-omaisuus on luotu osin valtion tuella eikä sitä hoideta, niin tukien takaisin periminen korkoineen tulee olla tiukka periaate.

Tulevien metsitysten hoitovelvoite saisi päättyä vasta tuloja antavaan ensiharvennushakkuuseen.

Näen ison vaaran, että sertifioinnein seppelöity maailman paras metsätaloutemme sulloo suohon verotuksella kerättyjä seteleitä. Ne eivät sido hiiltä.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.