Kolumnit 10.12.2020

Tietokoneella mallintamalla tuotetaan monenlaisia tarinoita metsistä, pohtii Juha Aaltoila.

Hyvä tarina ottaa mukaansa, sitä kelpaa uutisoida, jakaa somessa, laskea tykkääjät ja lukea kommentit kuten awwww, ihkua tai niihä tuo taetaap olla. Hyvästä tarinasta tulee hyvä mieli, sitä kelpaa makustella.

Tarinantuotannon ja -jakelun työkalut kehittyvät vinhasti. Tietokoneella mallintaminen tuottaa kuivin jaloin ja paidoin uutta tietoa metsistä. Sen saa laajaan jakeluun radioon, televisioon, lehtiin, facebookiin, lyhyttä pikatiedettä kaikille.

Metsänomistajat saivat osansa hyvistä tarinoista: uuden metsälain, kustannuksettoman metsänhoidon ja vapauden valita ja päättää, vaikka yleensä on kyse siitä, ettei valita eikä päätetä.

Tietokone on metsätaloudessa verraton hyvän tarinan tuotantoväline. Sillä saa synnytettyä vuosittain kuuselle oivan siemensadon, vaikka niitä olisi vain kahdeksan vuoden välein. Sillä saa deletoitua tyveä lahottavat sienet, nollattua maanmuokkauksen ja taimikonhoidon laskut, jäädytettyä maat hakkuu- ja ajotyön kantaviksi joka talvi Iitistä Inariin.

Tietokoneella saa siirrettyä jatkuvan kasvatuksen harveikkoihin etänä Jyväs­kylästä uhanalaisia lajeja punaiselta listalta. Helsingin oppineen ekosysteemipalvelut kuten runsaat mustikkasadot kypsyvät kastikoiden ja angervojen sijasta thaikansan karttuisiin keruukoneisiin.

Hienoa on metsänomistajalle tarinassa sekin, että hänen tukkinsa menee sahan kautta huonekalutehtaalle, talon tai museon seinään. Se, että jokaisesta tukista tulee haketta ja purua yli 40 prosenttia selluntekoon ja siitä edelleen vaikka vessapaperiksi, ei kuulu sivistyneeseen hyvään tarinaan.

Hikiselle historialle pieni pätkä. Suomessa ja Ruotsissa alkoi 1940-luvun lopulla vauhdikas metsäteollisuuden kehitys. Isovanhempamme ja vanhempamme pitivät venäläiset kurissa, mutta tylyt rauhanehdot pakottivat sotakorvauksiin, joita revittiin metsistä niin että monia jo hirvitti.

No, säästyiväthän kovan sotasavottamme ansiosta Barbro ja Bertil pakollisilta venäjän kielen opinnoilta, hyvä niin.

Puun riittävyys oli Pohjanlahden molemmin puolin huolenaihe. Viisaat tutkijat alkoivat etsiä metsistä huippu­puita, kasvuisia, pitkiä, järeitä, suoria, hieno-oksaisia. Meillä niitä sanottiin pluspuiksi.

Pluspuiden jälkeläisiä testattiin maastossa. Kasvun ja puun laadun mittauksessa parhaat periyttäjät pääsivät jatkoon, huonot hylättiin.

Parhaita periyttäjiä risteytettiin keskenään, jälkeläisiä testattiin, ja nyt meillä on käytössä 20–25 prosentin kasvu- ja laatuhyödyn antavaa koivun, männyn ja kuusen siementä.

Eikä työ tähän lopu, ainakaan Ruotsissa, missä kuusen pistokkailla saadaan jo 33 prosentin kasvunlisä. Tyvilahoa kestävää kuusiainestakin on jo löydetty.

Meillä valtio rahoittaa metsänjalostusta perin nihkeästi työn huimiin mahdollisuuksiin ja tarpeisiin nähden, esimerkkeinä puiden tuhonkestävyys ja kasvu eli kyky sitoa hiiltä.

Hyvin menevät yksiin Pohjanlahden kahta puolta metsäntutkijoiden, alan ammattiväen ja metsänomistajien työn tulokset. Puuta on nyt metsissä kaksi kertaa enemmän kuin 70 vuotta sitten ja vuotuinen kasvu on sekin kaksinkertaistunut samassa ajassa.

Metsistä on hakattu tuon 70 vuoden aikana miljardeja ja miljardeja kuutiometrejä puuta, ja niiden jalostuksesta siinneillä rahoilla olemme nyt tilanteessa, jossa voimme mallinnella ja levitellä hyviä tarinoita tehokkaille klikkaajille.

Kustannuksettoman metsänhoidon ideaali tuli soille melkein kuin raekuuro. Iso asia, häkellyttävän lyhyet kevyet tutkimukset. Joku viisas tohti hieman varoitella, mistä kiitos.

Soita ojitettiin innolla, jotta puuta riittäisi kansan parhaaksi. Nyt uudistuskypsistä puustoista keräillään tukkeja. Hyvään tarinaan kuuluu hiilenhallinnan hehkutus lyhyillä mutta suppeilla tutkimuksilla hankituilla tiedoilla.

Ja niin kouluttaa aikaansa seuraava metsäjätti väkensä tukin noukintaan soilta. Minulle on täysin uutta, että talvileimikoistakin on jolla­kulla pulaa.

Metsänomistaja saa kaiken ilman ikäviä metsänhoidon kuluja. Kas siinäpä hyvä tarina. Olen päässyt tämän palstani päähän, lukijoille kiitos sitkeydestä!

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.