Kolumnit 25.02.2021

”Suomen metsäteollisuutta höykytetään ilmastoteemassa kuin teräksistä olkiukkoa. Todellisempi synti on jäänyt vähälle huomiolle”, kirjoittaa Teemu Keskisarja.

Ojankaivu on perisuomalaisimpia hommia. Se ei ehkä lyönyt leiville muinoin sarkajaossa, koko kylän ykseydessä. Mutta isojaon jälkeen 1800-luvulla, kun tilojen lohkominen ja torppien perustaminen vauhdittui, uudesta pellosta tuli elintason, ihmisarvon ja miehuuden mitta.

Talousviisaat syyttivät 1860-luvun halloista ja nälkä­vuosista suota. Suomalainen pystyi vaikuttamaan ilmastoon vain kahdella tavalla: rukoilemalla ja ojia kaivamalla. Hallanpesien kuivatuksesta tuli kansallinen kohtalon­kysymys. Valistuskampanjat upposivat hyvin rahvaaseen.

”Eihän siihen suohon ole tarvinnut kuin ojat kaivaa”, pappilassa vähäteltiin Koskelan Jussin suoritusta. Helppous piti oikeastaan paikkansa. Soita kannatti kuokkia ennemmin kuin kivikkoisia kankaita. Maaperä palkitsi. Eritoten heinälle kylvetyt suopellot ruokkivat entisiä nälkäseutuja. Meijereiden tonkkia ei millään täyttänyt luonnonniittyjen karja.

Suoprojekti myllertyi 1900-luvulla. Metsä­teollisuuden läpimurron takia puutavara ja paperi olivat kaikki kaikessa. Raaka-ainetta oli runsaasti muttei äärettömästi. Metsän loppuminen tai viennin typistyminen uhkasi aivan täysjärkisissä laskelmissa. Itä-Karjalan uhkeat erämaat jäivät Neuvostoliitolle. Isontuminen kävi päinsä vain sisäisesti.

Suomi valtasi talouskäyttöön miljoonia hehtaareita vetistä joutomaata.

Metsänparannuksesta tuli avainsana ja metsäojurista osa-aikainen ammatti kymmenille tuhansille. Jo ennen sotia venähti ojia useampi maapallon ympärysmitta.

Puoli-ilmaista lihasvoimaa pullisteli joka pitäjässä. Maaseutua riivasi nousukausinakin talvityöttömyys. Metsä­ojitus sopi ”lapiolinjalle” kuin työttömien pakkotyöksi. Työmaat olivat oloiltaan viheliäisiä ja aikaansaannoksiltaan melko tehottomia. Yhteiskunta arvioi, että pakkotyöllistettyjen nurina on pienempi paha kuin täystyöttömien massojen radikalisoituminen.

Koneistumisen ihmeillä suot kuivuivat melkein silmissä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Joissakin maastotyypeissä metsänparannus ei tuottanut motin mottia. Kokonaisuutta kelpasi kyllä kiitellä Kalevalan säkein: ”Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan.”

Suourakka oli turha sikäli, että puusto ei muutenkaan loppunut eikä edes vähentynyt 150 vuoden hakkuilla. Talousmetsän taika toimi kertaalleen kynityillä palstoilla. ”Parantaminen” tai istuttaminen ei ollut kiinnostanut kaskeajia, tervanpolttajia ja petunkuorijoita, mutta rahanarvoisen metsän haltijoilla oli kahiseva kannustin.

Ennen kuin ilmastonmuutoksesta mitään tiedettiin, Suomi tuli valinneeksi kestävän kehityksen. Hiilinielut hävisivät ja edelleen häviävät sellaisissa maissa, joissa niitä ei voi pitkäjänteisesti omistaa.

Suomalaisella metsätaloudella ei ollut eikä ole intressiä metsien huonontamiseen ja pienentämiseen. Paljaaksi avohakattu Suomi lienee mahdollinen vain painajaisessa, jossa pienomistajat likvidoidaan ja kaikki metsät liitetään yhden kvartaali-intoisen mahtitekijän plantaasiksi.

Suomen metsäteollisuutta höykytetään ilmastoteemassa kuin teräksistä olkiukkoa. Todellisempi synti on jäänyt vähälle huomiolle. Monimuotoisuus ilman muuta pyyhkiytyi pois taloushistorian saatossa. Ei tarvitse olla Pentti Linkola nähdäkseen, mitä linnustolle tapahtui, kun kosteikko muuttui metsiköksi.

Historialla viisastelu tuskin helpottaa somekansan ilmastoahdistusta. Voisiko upottavista väittelyistä rämpiä kuiville toimin, jotka eivät suotta sodi muoti-­ideologioita vastaan?

Lapiota ja kuokkaa tulee jälleen suosia työllisyys­politiikan välineinä. Ne eivät tuota tulosta tehokkuus­ajattelun kannalta, mutta entä sitten. Myös 1920–­1960-­lukujen työttömyystyöt olisi periaatteessa pitänyt lykätä koneaikaan asti.

Luonnonmukainen metsäpuuhailu ei maksa mahdottomia verrattuna sisätilojen lukemattomiin suojatyö­paikkoihin. Työprikaatien motivoimiseen ei tarvita virkailijoita.

Ilmastoahdistuneet 2020-luvun nuoret ansaitsevat vapauden esimerkiksi metsäojien umpeen luomiseen ja istutuksiin kaupunkien liepeillä valtionmailla. Se on terapiana vihreämpää kuin asfaltilla istuskelu mielenosoituksissa. Metsä on vanhastaan yhteiskuntarauhamme perusta.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.