Kolumnit 25.03.2021

”Ylikansoitettu maailma on totaalisen riippuvainen muutamasta viljakasvista. Jos ja kun niille sattuu jotakin, on lapsellinen ajatelma, ettei Suomea enää ikinä voi nälänhätä koetella”, kirjoittaa Teemu Keskisarja.

Kansanvalistajat ihmettelivät 1900-luvun alussa, mikseivät länsisuomalaiset syö sieniä. Kursseilla opetettiin tattien voissa paistamista ja kermaisia kantarellikastikkeita. Eukot sanoivat: Jos mulla joskus voita ja kermaa olis, laittasin ruokaa vaikka vanhasta alushameestani.

Vanha kansa oli oikeassa. Sienestys ei lyö leiville. Sienet eivät auta aliravitsemukseen. Niissä on kaloreita mitättömän vähän. Myöhemmin tiedemiehet laskivat, että täysikasvuisen ihmisen yhden päivän energiantarve vaatii jopa viisi kiloa yleisimpiä ruokasieniä. Nälkäisimmänkään kurkusta ei solahda alas puolimätä mössö, jota lehmät mutustavat. Silloin, kun suola oli rahalla maksettavaa tuontitavaraa, luontaistalous tietenkin suolasi lahnoja eikä kangasrouskuja.

Nälkävuosien hätäravinteina yriteltiin olkia, vehkaa, lumpeenjuurta, jäkäliä ja kymmeniä muita luonnontuotteita. Kaikissa oli ongelmana saatavuus, ravinneköyhyys tai myrkyllisyys. Vain yksi sovellus toimi taatusti kautta vuosi­satojen. Viljanviljelyn marginaali­alueen väestö ei millään olisi enentynyt sadoiksi tuhansiksi ja miljooniksi ilman pettua.

Mikäli jänikset kaluavat talvella pajuja, se ei johdu niiden takapajuisuudesta. Vaan siitä, että ne pohjolan puput, jotka pitivät pajua pahanmakuisena, kuolivat ammoin sukupuuttoon. Etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa ihmisyhteisöt oppivat turvaamaan petäjäiseen absoluuttisesta pakosta.

Maanpuolustuksen tieteellisen neuvottelukunnan muonitusjaosto tutki 1970-luvulla kotimaisia hätäravinteita siltä varalta, että elintarvikkeiden tuotanto ja maahantuonti syystä tai toisesta tyrehtyvät tulevaisuudessa. Pettu voitti testit ylivoimaisesti. Se on lähes myrkytöntä. Puolitoista kiloa riittää vuorokauden ravinnoksi.

Muinaissuomalaiset tiesivät käytännössä saman asian. Miksi heitä silti nääntyi nälkään? Ongelmana oli korjuu. Pettu irtoaa juoheimmin huhtikuussa ja loppukesästä jotenkuten. Kato piti inhorealistisesti ennustaa ennen kylvöjä tai viimeistään syyshallojen ensimmäisillä etiäisillä.

Syömäkelpoista ei ole koko tukki vaan pienehkö kerros kuoren alla. Koville otti raaputella sitä säkkikaupalla. Mäntymetsässä ei huvittanut huhkia pelkästä hätävarjelun liioittelusta.

Korjuuongelma kyllä ratkesi taloushistorian saatossa. Vuonna 1918 Suomea uhkasi hirmuinen nälänhätä muutoinkin kuin punavankien leireillä. Maailmansota ja Venäjän kaaos estivät viljan ja lannoitteiden maahantuonnin. Kansa ei kerennyt sotahommista, teloitusmontuista ja vankeudesta maataloustyövoimaksi. Odotettavissa oli 1860-luvun vertainen väestökatastrofi.

Metsäteollisuus riensi hätiin ja innovoi ”puuleivän”. Sen vaikuttava ainesosa oli selluloosa. Lopputuote oli mainosten mukaan ”erinomaisen maukas ja valkea”. Koe-erän jauhot kelpasivat leivoksiinkin. Kainuussa kuluttajat valittivat, että tikkuisuuden takia ”pitää käydä sairaalassa paskalla”. Yleisesti ottaen kokemukset olivat myönteisiä. Sivuvaikutuksia ei voinut verratakaan 1860-luvun jäkälävelliin, joka puhkoi suolet.

Puuleivästä kaavailivat kesällä 1918 kansallista pelastusta senaattori H. G. Paloheimo ja kansanedustaja A. Oswald Kairamo. Molemmat olivat suurteollisuusmiehiä ja uuteen tuotantosuuntaan kääntyvien tehtaiden osakkaita.

Vuoden tai parin tuotekehittelyllä maku ja koostumus olisivat epäilemättä kohentuneet. Ajat kuitenkin valkenivat yllättävän nopeasti. Maailmansota loppui ja merireitit aukesivat. Puuleipä unohtui kuriositeetiksi. Sen kysyntä romahti vilja- ja läskilaivojen saapumiseen. Raaka-aine ei sitä paitsi ollut ilmaista. Kannattavuutta kyseenalaisti sahatavaran, paperin ja sellun noususuhdanne.

Koronan jälkeen on helppo arvata paholaisen käsikirjoituksen seuraava sivu. En tarkoita edes ilmastonmuutosta vaan äkkinäisempiä katastrofeja.

Ylikansoitettu maailma on totaalisen riippuvainen muutamasta viljakasvista. Jos ja kun niille sattuu jotakin, on lapsellinen ajatelma, ettei Suomea enää ikinä voi nälänhätä koetella.

Mahtaako sellutehtaiden prosesseilla enää onnistua vuoden 1918 resepti? Perinteisempiä löytyy kotiseutumuseoiden vitriineistä. Kenties tavallisten kansalaisten kannattaa harjoitella tuomiopäivän varalta ja ottaa kirves ja petkele kauniiseen käteen.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.