Kolumnit 25.03.2021

Risto Isomäen mielestä kannattaisi selvittää, miten hyvin peltometsäkaivostalous toimisi Suomessa.

Ilmastonmuutoksen torjuminen ja ilmansaasteiden vähentäminen edellyttävät muun muassa asteittaista siirtymistä uusiutuvaan energiaan ja sähköautoihin. Sähköautojen akut, aurinkopaneelit ja tuuliturbiinit – samoin kuin matkapuhelimet ja tietokoneet – tarvitsevat kuitenkin monia sellaisia metalleja, joita esiintyy maan kuoressa vain hyvin pieninä pitoisuuksina.

Talvivaaran kaivos on hyvä esimerkki. Bioliuotuksesta huolimatta se on vanhanaikainen avolouhos, jonka malmi sisältää 0,22 prosenttia nikkeliä ja 0,02 prosenttia kobolttia. Sivukiveä syntyy siis 500 kertaa enemmän kuin nikkeliä ja 5 000 kertaa enemmän kuin kobolttia.

Kaivosjätteeseen jää Terrafamen oman jätehuoltosuunnitelman mukaan myös 8,1 prosenttia rikkiä. Roomalaisten 2 000 vuotta sitten samantyyppisiin malmioihin perustamat kaivokset ovat edelleen iso ympäristöongelma.

Jätekasojen rikki tuottaa sadeveden kanssa reagoidessaan rikkihappoa, joka liuottaa raskasmetalleja alapuolisiin vesistöihin. Talvivaara on vain keskisuuri avolouhos, mutta se sijaitsee hyvin huonossa paikassa, kahden eri vesistön latvoilla.

Monet harvinaiset metallit esiintyvät maaperässä vielä paljon pienempinä pitoisuuksina. Jos uusi talous rakennetaan avolouhosten varaan, se tekee aika pahaa jälkeä jo ensimmäisen vuosisatansa aikana.

Kyseessä on kasvava ongelma lukuisien suuryritysten tuotekuvalle. Avolouhoksia yritetään korvata kaivamalla näkymättömästi aiempaa syvemmälle. Eräät Euroopan maat kehittävät veden alla toimivia kaivosrobotteja. Tällöin vanhat, veden valtaamat kaivokset voitaisiin ottaa taas käyttöön. Nämä keinot eivät kuitenkaan auta kaikkein harvinaisimpien metallien kanssa.

Islanti yrittää yhdistää geotermisen energian tuotannon ja harvinaisten metallien saostamisen maan alta tulevasta kuumasta vedestä.

Lupaavin uusi kaivostoiminnan muoto voi kuitenkin olla maa- ja metsätalous. Tarkemmin sanottuna valikoitujen puu- ja kasvilajien viljely runsaasti metalleja sisältävillä mailla.

Ajatus kuulostaa pähkähullulta. Eri puolilla maailmaa tehdyt kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että se toimii hyvin. Erään kaalin villin sukulaisen kuiva-aineesta noin prosentti on nikkeliä. Borneon saarella puolestaan kasvaa pieni puu, jonka mahlan nikkelipitoisuus on vettä lukuun ottamatta tyypillisesti huikeat 25 prosenttia.

Borneon saarelle perustetut koeviljelmät ovat tuottaneet keskimäärin 250 kiloa eli 4 000 euron arvosta nikkeliä hehtaaria kohti vuodessa. Ranskassa on päästy hiukan toisenlaisilla lajeilla 200 nikkelikiloon ja 3 000 euroon vuodessa. Nikkelin lisäksi saadaan bioenergiaa, sillä nikkeliä keräävät puut ja muut kasvit poltetaan energiaksi ja metalli kerätään talteen niiden tuhkasta.

Metalleja rakastavat puut ja kasvit viihtyvät vain niin sanotuilla ultramafisilla mailla, jotka sisältävät paljon metalleja. Mutta suuri osa maailman kitukasvuisista pelloista, laitumista ja metsistä on juuri tällaisia maita.

Tutkijat ovat käyneet museoiden kasvikokoelmia läpi spektrometrien kanssa ja löytäneet myös niin sanottuja harvinaisia maametalleja innokkaasti imeviä kasveja. Niihin kohdistuu erityistä mielenkiintoa, sillä esimerkiksi dysporisiumin hinta on räjähtänyt 240 000 dollariin ja praseodyymioksidin arvo 49 000 dollariin tonnilta.

Voi olla, että vihreän talouden raaka-aineet tulevat pian pelloilta ja metsistä ja että avolouhosten aika jää historiaan.

En tiedä, miten hyvin peltometsäkaivostalous toimii Suomessa, mutta meidän olisi ehkä syytä ottaa asiasta selvää. Puolet kallioperästämme on graniittia, mutta myös meillä on laajoja alueita, joilla maaperässä on pieninä pitoisuuksina erilaisia hyvin arvokkaita metalleja.

Suurin haaste on löytää tai jalostaa metalleja pyydystävistä kasveista niitä lajikkeita, jotka menestyvät myös Suomessa ainakin kesällä.

Koska vahvojen puiden juuret rikkovat kalliota tehokkaasti, metalleja kerääviä kasveja kannattaisi todennäköisesti viljellä suurien, harvassa kasvavien puiden aluskasvillisuutena.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.