Kolumnit 29.04.2021

”Jos siirrymme sukupuolineutraaleihin henkilötunnuksiin, kansalaisille varattakoon mahdollisuus näyttää sukupuolensa sukunimellä”, kirjoittaa Teemu Keskisarja.

Paikannimissä pilkottaa perimmäisin Suomen historia. Lampien, niittyjen, kallioiden, soiden ja saarten nimistö on elänyt kymmenissä sukupolvissa suullisesti, ennen mitään asiakirjoja. Nimeäminen oli kannanotto esivanhemmilta, joiden henkilönimet ja ensimmäiset talot ja kylät ovat aikojen alkuhämärän peitossa.

Paikannimiin sisältyy pyhää ja pahaa, ikivanhaa arvopohjaa. Se ei katoa, vaikka asfaltti peittää uhrilehtoja ja kalmistoja.

Maantieteen isoimpiin nimiin kätkeytyy viestejä jopa 3 000 vuoden takaa. Mitä muinaiskieltä ovat Päijänne, Saimaa ja Imatra? Emme tiedä vastausta. Se paljastaisi juuristamme jotain, mistä kielitiede ja genetiikka ovat perin epävarmoja.

Ahvenanmaan ja koko Suomen vanhin kivikirkko on rakennettu 1200-luvulla Jomalaan. Pitäjän nimi vastaa äänteellisesti itämerensuomalaisten kielten paljon vanhempaa jumalaa.

Jokin lähetyssaarnaajien, kylänvanhimpien ja uudisasukkaiden komitea lienee sitä seikkaa pähkäillyt. Jomalan ja jumalan yhteys on tutkijoille valitettavasti käsittämätön. Yksi ainoa sananselitys kenties kertoisi ratkaisevan linkin ristiretkistä ja Suomen kiinnittymisestä Ruotsiin.

Paikannimitutkimus on keino jäljittää Suomen heimojen, saamelaisten ja rantaruotsalaisten muuttoja. Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkistossa on 2,7 miljoonaa nimilippua paikkakuntien mukaan kortistoituina.

Nimi on muisto tai tallenne, joka ei riippunut yhden yksilön aivosoluista. Nimet olivat vinkkejä metsästäjälle, maanviljelijälle ja kalastajalle sekä kaikin puolin välttämättömiä keksintöjä. Yritäpä neuvoa peninkulman korpitaival tai soutu seitsemästä salmesta ilman karttaa, kynää ja paperia. Mieleenpainuva, kuvaileva nimi auttoi kummasti.

Omalla tavallaan kiintoisaa on kaupallisten nimien historia. Ilotaloja 1800-luvun Helsingissä olivat: Eldorado, Alhambra, Hamburg, London, Paris, Vega & Mesopotamia ja Filadelfia. Punaisten lyhtyjen alla työskenteli tavallisia stadilaisia ja maatiaisia. Nimet houkuttelivat asiakkaita loskasta ja rännästä mukamas eksotiikkaan.

Tämän markkinointiperiaatteen perillisiä ovat esimerkiksi kauppakeskukset. En ole kertaakaan käynyt Itäkeskuksen ”Eastonissa” saati Pasilan ”Mall of Triplassa”. Nimistä päättelen, että joku höynäyttää minua itämaisella kolmoismällillä. Se kuulostaa kulttuurikokemuksena liian luotaantyöntävältä.

Rakennelmien nimimuotiin kuuluu keikistely näennäis­historialla. Aleksandriat ja Aviapolikset ja Mediapolikset yhdentävät Impivaaraa suorastaan antiikin kreikkalaisten saavutuksiin, vaikkeivät ne innoita liukuportaiden tavallisia tallaajia.

Mutta oikeastaan en jaksa vastustaa nykyajan hömpötyksiä. Olen jo kitissyt kieliaiheista 20 vuotta. Yritän tähän kolumniin vääntää myönteisen ja valoisan ehdotuksen. Se kumpuilee henkilönimien historiasta.

Melkeinpä mikään asia ei ole Suomessa vanha verrattuna Ruotsiin tai Keski-Eurooppaan. Kumman poikkeuksen sääntöön tekevät rahvaan sukunimet. Itä-Suomessa niitä käytettiin keskiajalta lähtien – varhemmin kuin missään muualla. Ylipäätään sukunimillä ylpeily oli varattu ylimyksille ja papeille. Raatajille rahanalaisille saivat kautta maailman riittää etunimet ja patronyymit eli isännimet. Itäsuomalaiset kaskenpolttajat halusivat syystä tai toisesta periytyvän sukunimen.

Savossa, Karjalassa ja Kainuussa vallitsi 1600–1800-luvuilla toinenkin omintakeinen muoti. Vaimot eivät ottaneet aviomiehensä sukunimeä vaan isänsä sukunimestä feminiinisen muodon. Somistus tapahtui tar- tai tär-päätteellä. Siis Kerttu Korhotar, Anna Putkotar, Maria Räisätär, Eeva Salotar.

Miksi tämä ihastuttava käytäntö ei saisi palata 2020-luvulla? Feminiinijohtimella varustetut sukunimet eivät suinkaan vähättele kantajaansa. Ne nimenomaan korostavat naisen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.

Jos siirrymme sukupuolineutraaleihin henkilötunnuksiin, kansalaisille varattakoon mahdollisuus näyttää sukupuolensa sukunimellä. Naisellisia muotoja syntyisi vaivatta monentyyppisistä aihioista. Juurten ei tarvitse olla itäsuomalaisia eikä edes suomenkielisiä.

Minun on vaikea tajuta, miksi maailman emansipoituneimman maan neidot ja rouvat toistaiseksi suostuvat olemaan jotain johanssoneja.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.