Keskisarja: Elän historian vain kotomaan kamaralla
Alistuin henkilökohtaisiin matkustusrajoituksiini jo vuosia ennen koronaa. Millään ilveellä en innostu ulkomaiden historiakohteista. Niistä uupuu esivanhempien lihaa, verta, luita ja ytimiä. Ihmiskunnan yhteisen kertomuksen pitäisi puhutella historioitsijaa, mutta kun ei niin ei. Tauluni tyhjenee heti rajanylityksen jälkeen.
Pakollisilla työmatkoilla olen haukottelut Tukholmalle ja Pietarillekin, vaikka ne suomalaisiin kytkeytyvät. Kadotetun Karjalan katson Suomeksi ja ehkä Vienankin. Kaikki muu on vierasta ja vieraaksi jää.
En kyhää tätä kolumnia kotimaanmatkailun mainokseksi. Enkä tyrkytä omaa rajoitettani lukijoille. Muuten vain mietiskelen, mitä merkitsee historian kokeminen paikan päällä.
Maailmanhistoriaa harrastan kyllä kirjoista ja tv-dokumenteista. Mutta sitä en yritä elää uudelleen. Kosketusetäisyyttä, haistamista ja maistamista varten on Suomi.
Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli kirkkomaalla, tuttu nimi malmiristissä syntymä- ja kuolinpäivineen. Viitta valtatieltä metsään taistelu-, murha- tai teloituspaikalle. Katu, raitti, kansakoulu, silta, vainio tai raunio ilman merkintöjä kelpaa, kunhan tiedän kirjallisuudesta ja arkistoista, mitä tapahtui täsmälleen tässä.
Piintymä menee väkisin epätieteelliseksi. Tietenkin ”esivanhemmistani” ani harva on verisukulainen. Historian koskettelu ei liity Suomen valtioon eikä itsenäisyyteen. Kokemus ei ole isänmaallinen, pikemmin isän maallinen. Aistin aikamuotojen läpi ainoastaan tällä maaperällä.
Historia ei herää henkiin upouudesta näystä vaan piilotajunnan muistosta. Historiassa on kyse juurista, sukupolvien jatkumosta ja itseymmärryksestä. Siksi paikallisen, kansallisen, likeisimmän entisyyden ymmärrys on A ja O.
Otetaan tähän väliin järkiperusteita. Muutama suomalaistaiteilija opiskeli 1800-luvulla mesenaatin rahoilla Keski-Euroopassa, mutta verrattomasti useampia avarsi sisäinen matkailu. Se näytti ”kotomaan ystävälliset äidinkasvot” ja historiaperäiset murheetkin. Vasta sitten, kun eilisen arvo kohosi, Suomella oli huominen. Tylypä olisi ollut kulttuurille se lähtökohta, että näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla ei löydy lainkaan mielenkiintoista historiaa.
Matkakirjallisuuden mestareista selailen nyt I. K. Inhaa. Hän reissasi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Suomen monta kertaa pitkin poikin, 20-kiloinen kamera pyöräntarakalla. Inhan kuvista ja kirjoituksista huomaa, että Suomi-neitoja oli tuolloin monta, sisarusparvi. Maakuntien tavat, elinolot sekä heimojen kansanluonteet olivat äärettömän eroavaiset.
Kierrostensa loppuvaiheissa Inha masentui siitä, että talouden väistämätön murros murhasi luonnon ja luonnonkansan harmonian. Hän kirjoitti vuonna 1915 historiallisille maisemille kuolintodistusta.
”Missä ei kuolema, siinä kuolemantuomio. Se metsä, josta runoilijat ovat laulaneet, jolle muusikot hymninsä virittäneet, on menneisyyttä. Valtamaat on nykyään puhki ja poikki riistetty ja raiskattu.”
Inhan sapetukseen ei sentään tarvitse yhtyä vuonna 2021. Muinaisuus elää ja voi yllättävän hyvin. Ikimetsät ja savutuvat katosivat, mutta paljon varjeltuikin.
Suomi on historiamaa parhaasta päästä. Museoita, taiteilijakoteja, veripeltoja, perinnepirttejä, tehdasvainajia, kotiseutupolkuja ja ajattomia miljöitä on enemmän kuin kukaan kerkeää käydä yhdessä kesässä tai sadassakaan.
Taudittomina kausina ajelin alinomaa historia-asioissa uusille enemmän tai vähemmän tuntemattomille seuduille. Ennen luentojani kirjastoissa tai kylätaloilla on isäntäväillä miellyttävä tapa pikaesitellä pitäjän nähtävyydet. Sellaiset, joista yhdellä silmäyksellä erottuvat paikallishistorian ominaispiirteet. Suomi-kuvani tarkentuu tehokkaasti tällä tavoin.
Hyvistä kontakteista ja päätoimisesta matkustelusta huolimatta en havaitse historiakohteissa mitään kesken loppumista. Sattumanvarainen esimerkki katveistani. Olen poikasesta lähtien ihaillut Heikki Ylikankaan puukkojunkkaritutkimuksia ja tehnyt itsekin pinon rikoskirjoja – mutten ole ikinä käynyt Härmässä. Poskettomia paikkoja on näkemättä. Ja tulee nähdyksi tänä kesänä.
Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
Osaston luetuimmat
- Tämä kone mullisti kotitarveklapien tekemisen 40 vuotta sitten eikä vanhaan enää palattu
- Metsä Group ottaa järeyteen perustuvan runkohinnan käyttöön myös uudistushakkuilla ‒ korvaa kiinteän runkohinnoittelun
- Ministeri Essayah topputtelee viljelijöiden odotuksia koskien valkoposkihanhien metsästyksen aloittamista
- Stora Enson tulos heikkeni − yhtiö varautuu irtisanomisiin
- Pikkulintuja kuolee nyt ravinnon puutteeseen – ruokaa kannattaa ripotella maahan, myös lapioon voi tarttua
- Lukijalta: Laskelma vääristi puun käytön tuottamaa fossiilisten päästöjen vähennystä
- Petopolitiikassa ei pidä takertua suden suojelustatuksen muutokseen – muita keinoja lukon avaamiseen pitää etsiä aktiivisesti