Kolumnit 19.08.2021

Suomen nimeksi olisi sopinut Puutavararannikko, koska vienti perustui yksipuolisesti yhteen luonnonvaraan kuten ”banaanivaltioissa”, kirjoittaa Teemu Keskisarja

Suomen suuriruhtinaskunnan puu ei 1800-luvulla tuntunut jalometallien, norsunluun tai edes kivihiilen vertaiselta kansallisaarteelta. Kateeksi kävi maita, ”joissa luonto itsessään uhkuu yltäkylläisyyttä ja runsautta, joissa aurinko keittää sokeriputken mehua ja kypsyttää viinirypäleiden nestettä”, kuten kirjoitti fennomaanihistorioitsija Yrjö Koskinen.

Suomen nimeksi olisi hyvin luontunut Puutavararannikko. Vienti perustui yksipuolisesti yhteen luonnonvaraan kuten ”banaanivaltioissa”. Taloustieteen helpot menestyskonseptit eivät pure Suomen pärjäilyyn. Jalostusarvo oli suomalaisten parruilla ja pölkyillä olematon, lankuilla ja laudoilla vähäinen ja paperillakin melko vaatimaton. Puun korjaaminen ja kuljettaminen oli hankalampaa kuin hedelmien, mausteiden, kahvin, kaakaon tai tupakan.

Mutta niin vain kävi, että ”Euroopan kerjäläinen” vaurastui metsien vihreällä kullalla, kun taas luonnostaan yltäkylläiset verrokit vain kurjistuivat. Miksi Suomen kehitys poikkesi edukseen ikuisista kehitysmaista?

Kysymys on tietysti rannaton ulko- ja sisäpolitiikan, kulttuurin sekä yhteiskunnallisten olojen kannalta. Osavastaukseksi sopii kuitenkin tarjota raaka-aineen hallitsemista. Suomen metsät eivät autonomian ja kansallisen kapitalismin aikakausilla päätyneet ylikansallisiin käsiin. Tehtailijat olivat jo 1800-luvulla intresseiltään suomalaisia, vaikka eivät suomenkielisiä tai kovin kansallismielisiäkään.

Puutavara-afääri oli rakenteiltaan erilainen kuin norsunluu- ja banaaniafäärit. Sikälikin, että raaka-aineella oli Suomessa täysvaltaisia omistajia, joille varisi osa teollisuuden voitoista. Ensimmäisessä saharyntäyksessä 1870-luvulla solahti Kymijokeen miljoona puoli-ilmaista tukkia, mutta aikanaan myyjät oppivat pitämään puolensa. Metsänomistajista muodostui markkinavoima muiden markkinavoimien joukkoon.

Lainsäätäjä pysäytti 1920-luvun Lex Pulkkisella firmojen metsämaan ostot ja pönkitti talonpoikain aseman. Torpparit ja mäkitupalaiset vapautuivat pientilallisiksi. Tätä kehityspolkua pitkin Suomi kulki historioitsija Kai Häggmanin sanoin ”metsän tasavallaksi”.

Metsäasioista toki riideltiin aina. Jotkut toimijat olivat väkevämpiä kuin toiset, mutta mikään kartelli ei voinut pakottaa kauppoja mielivallalla. Puunjalostajien kanssa kilpailivat lukuisat pikkusahat. Suomen tasavallan monisärmäinen metsäklusteri ei muistuttanut siirtomaiden plantaaseja ja viidakkometsälöitä.

Suomalaiset industrialistit rakensivat tehtaanpiipputaajamiaan omalla tavallaan yleishyödyllisesti. Suhdanne­herkällä alalla tuli herkästi yritysruumiita. Suurteollisuus olisi kaivannut edullisempia kantohintoja ja enemmän ikiomia metsiä. Silti sirpaleinen omistus palveli paremmin yhteiskuntaa. Politiikkaa vakauttivat metsärahat maakansan sukanvarsissa ja puut korkoa kasvavana säästötilinä tai katovuoden viimeisenä turvana. Pelkkä viiden hehtaarin peltotilkku ei välttämättä riittänyt syyksi vastustaa kommunismia.

Tähän pakinaan ei mahdu metsähistorian kaikkeus. Mietinpä sen sijaan kontrafaktuaalista eli toteutumatonta jossitteluhistoriaa.

Miten olisi käynyt, jos metsänomistus Suomessa olisi syystä tai toisesta keskittynyt muutamalle puunjalostusjätille? Tai hakkuuoikeudet siirtyneet vaikkapa Saksaan, jonka alusmaa Suomi oli kesällä 1918? Entä jos kaikki maareformit olisivat rajoittuneet vain viljelysmaahan?

Ilman satoja tuhansia metsän pienomistajia jäisi paljon puuttumaan liikenneväylistä, kansa- ja oppikouluista, osuustoiminnasta, säätyjen tasa-arvosta, punamullasta, talvisodan hengestä, viime sotien jälkeisestä asutustoiminnasta ja hengenelämän lukemattomista lohkoista.

J. V. Snellman oli 1800-luvun agraari-Suomessa filosofoinut, että rahvas voi kohota kansakunnaksi vasta, jos se pääsee jaloilleen raha-asioissa. Snellmanin jälkeen ”afääri­fennomaanit” perustivat pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja metsäteollisuuttakin. He julistivat, että kulttuurisen ja valtiollisen itsenäisyyden edellytys on taloudellinen itsenäisyys. Siihen itsenäistymiseen eittämättä liittyi luonnonvaran pitäminen monissa kotimaisissa käsissä. Muuten Puutavara­rannikko olisi ajelehtinut lastuna maailmantalouden laineilla kuin Norsunluurannikko.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.