Kolumnit 16.09.2021

”Suojelun kautta valtio menettäisi vuotuisista hakkuutuloistaan vain hyvin pienen siivun”, kirjoittaa Risto Isomäki.

Metsäkeskustelu on viime vuosina alkanut polkea ikävällä tavalla paikoillaan. Samat väärinkäsitykset toistuvat loputtomasti, eikä rakentavia kompromisseja tahdo löytyä. Tilanne ei ole kovin hyvä minkään osapuolen kannalta.

Ainakin osittain kyse on keskustelukulttuurin yleisemmästä rappeutumisesta. Sosiaalinen media on ruokkinut nopeaa, vihaista ja tunnepainotteista keskustelua, jossa kaikki lukkiutuvat omiin kupliinsa. Pohdiskeleva ja rauhallinen debatointi, jossa faktat selvitetään perusteellisesti, on yhä harvinaisempaa.

Asetelmaa saattaisi helpottaa eriytyneempi keskustelu. Nyt metsäkeskustelussa puhutaan usein kaikesta mahdollisesta yhtä aikaa ja ihan sekaisin. Tämä vaikeuttaa asioiden ymmärtämistä.

Esimerkiksi hiilivarastojen hoitaminen ja kasvattaminen, luonnon monimuotoisuuden vaaliminen sekä erilaiset metsien virkistyskäyttöön ja metsämaisemaan liittyvät valinnat ovat kaikki monimutkaisia ja erilaisia asiakokonaisuuksia, vaikka niillä on myös ilmeisiä yhteyksiä.

Luonnonsuojelijat ovat ymmärrettävistä syistä huolissaan siitä, että noin tuhat metsissä elävää lajia uhkaa kadota Suomesta. Koko metsäsektorin kannalta olisi hyödyllistä, jos ongelmalle pystyttäisiin tekemään jotakin suhteellisen nopeasti.

Edistyminen tässä suuria tunteita herättävässä kysymyksessä yksinkertaistaisi metsäkeskustelua ja parantaisi suomalaisen metsätalouden kansainvälistä mainetta.

Etelä-Suomen metsien suojeleminen yksityismetsiä ostamalla on kallista ja usein myös muuten vaikeaa. Vanhoissa metsissä on niin järeä puusto, etteivät suojelualueiden hankintaan varatut määrärahat riitä pitkälle. Sitä paitsi suurin osa metsänomistajista ei halua myydä tai rauhoittaa metsiään.

Suojelualueiden perustaminen pakkolunastuksen kautta ei ole suosittu menettelytapa. Myös se tulee kalliiksi, koska metsistä joudutaan maksamaan hintoja, jotka ylittävät kirkkaasti markkina-arvon.

On kuitenkin yksi asiaan liittyvä toimenpide, joka olisi mahdollista toteuttaa melkein saman tien ja hyvin pienin kustannuksin ja joka parantaisi tilannetta merkittävästi.

Suurin osa sukupuuton uhkaamista metsälajeista on Etelä-Suomen metsissä, joista vain noin yksi prosentti on suojeltu. Lapissa tilanne on oleellisesti parempi, koska suhteellisen suuri osa metsistä on suojelun piirissä.

Lapin ulkopuolella sijaitsevissa, valtion omistamissa talousmetsissä on biologien mukaan vähintään 50 000–80 000 hehtaaria vanhoja metsiä. Niistä suuri osa on luonnon monimuotoisuuden kannalta jopa arvokkaampia kuin useimmat Metso-ohjelman myötä yksityisille metsämaille perustetut luonnonsuojelualueet.

Silti Metsähallitus aikoo edelleen hakata kaikki tällä hetkellä suojelun ulkopuolella olevat vanhat metsät lähivuosikymmenien aikana.

Metsiemme luonnonarvoja kartoittaneet suojelubiologit ovat viime aikoina korostaneet yhä painokkaammin, että näiden valtion jo valmiiksi Lapin ulkopuolella omistamien arvokkaiden vanhojen metsien suojeleminen olisi kaikkein järkevin ja kustannustehokkain tapa toimia uhanalaisten metsälajien pelastamiseksi.

Toimenpide tulisi hehtaaria kohden ratkaisevasti halvemmaksi kuin yksityismetsien ostaminen. Suojelun kautta valtio menettäisi vuotuisista hakkuutuloistaan vain hyvin pienen siivun.

Yksityismetsänomistajien ja MTK:n kannattaisi tukea tätä luonnonsuojelijoiden ehdotusta näkyvästi ja voimakkaasti. Sen toteuttaminen kasvattaisi suojelualueiden määrää Etelä-Suomessa halvalla ja yksinkertaisella tavalla ja vähentäisi yksityisiin metsätiloihin kohdistuvia paineita.

Lisäksi metsänomistajien näyttävä tuki ehdotukselle muuttaisi yleistä ilmapiiriä rakentavampaan suuntaan ja helpottaisi siten metsistä ja ilmastosta käytävää keskustelua.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.