Kolumnit 25.01.2018

”Supi­koira tulee etsintäkuuluttaa villin lännen malliin lupaamalla esimerkiksi 30 euroa tappo­rahaa elikkoa kohden”, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Bambi eli metsäkauris syö fasaanin munia. Ei ole totta! Mutta kun on. Maaseudun Tulevaisuuden oiva juttu väitöstutkija Heidi Krügerin työstä tuon todisti.

Krüger kartoitti Länsi-Uudellamaalla isojen kartanoiden mailla pelto­kanalintujen pesien tuhoja poliisimaailmasta tutuin keinoin, valvontakameroilla.

Keinopesiin laitettiin fasaanin munia, ja kamerat kuvasivat kahdeksan vuorokautta. Kaikkiaan 104 keinopesästä kolmesta munia söi metsäkauris, minkä lisäksi kauris talloo yhdessä kuvassa pesää siroilla sorkillansa.

Pahimmat pesien tuhoajat olivat supikoira, varis ja harakka. Pesistä 40 prosenttia tuhottiin. Mitä lähempänä metsää keinopesä sijaitsi, sitä useammin pesän tuhosi nisäkäs.


Krügerin työn ja supikoiran pyyntikampanjoiden kokemuksista kykenen vetämään vain yhden johtopäätöksen: supi­koira tulee etsintäkuuluttaa villin lännen malliin lupaamalla esimerkiksi 30 euroa tappo­rahaa elikkoa kohden.

Supikoiran pyynnin tulee olla jatkuvaa. Palkkio kannustaisi riistan- ja luonnonhoitajia töihin. Vaihtoehto on jo kurjaa arkea. Koska viimeksi näit teeriä koivussa urvustamassa? Koska säpsähdit metson nousukiidon rytinää?

Esimerkiksi 250 000 supikoiran vuosisaaliin pyyntipalkkiot maksaisivat 7,5 miljoonaa euroa. Liikenne hoitaa osansa, eivätkä kaikki supikannan kurittajat hakisi tapporahaa. Jatkuva liki 300 000 supikoiran vuotuinen poistotahti luonnosta alkaisi näkyä iloisesti lintumailla ja -vesillä.

Ruotsalaiset yrittävät estää supikoiran kotoutumisen omaan maahansa projektissa, jossa on mukana myös suomalaisia tutkijoita ja riistanhoitajia. Vieraslajin reittejä kartoitettiin houkutushajusteiden ja kameroiden avulla. Moni epäili hankkeen onnistumista, mutta ainakin vielä supikoira on harmiton otus länsinaapurissa.

Olisiko esittämääni 30 euron pyyntipalkkiota syytä soveltaa yhteispohjoismaisesti? Rahat saisi piffata EU, joka on niin monipuolisesti huolissaan pohjoisen ihmisen kyvystä säilyttää elinympäristö moni­muotoisena.


Kameroiden tulo riistamaille on oiva asia. Itse teossa kuvatun syyllisyys on varmaa tietoa verrattuna jahtinuotiolle kokoontuneen joukon hokemaan mantraan. Siellä yksi vuorenvarma syyllinen metsäkanalintujen vähyyteen on metsätalous: se pirstoo elinpiirit, se kaivaa ojat, johon metsäkanan untuvikko hukkuu.

Olin Kuhmon saloilla lintumetsällä 1980-luvun puolivälin tienoilla, en nähnyt juuri lintuja, ei niitä punaruskea Nallekaan löytänyt. Samassa asumuksessa kanssamme kortteerannut pystykorva-aktiivi lähti Keski-Pohjanmaalle nuoren haukkunsa kera. Siellä kun oli tuolloinkin maan paras teerikanta ja enemmän suo-ojia kuin Hämeessä ja Uudellamaalla yhteensä. No, en vaadi kameroita ojille tässä asiassa, sillä sellaista kuvaa ei ole eikä tule, joka poistaisi ”oja tappaa” -uskon jahtikansan otsalohkoista.

Keinopesien tutkimista tulee kohdistaa myös metsiin. Metsäkauriin ja villisian kannat kasvavat. Villisika on kaikensyöjä: maissi ja metson muna, porkkana ja pyyn poika, kaikki käy kun kohdalle sattuu ja mikä ettei satu; sian märkä kärsä aistii todella kaukaa. Pohjois-Amerikan preerialla maassa pesivien lintujen pesien pahin tuholainen on valkohäntäpeura.


Riistakameroiden hinnat ovat laskeneet ja laatu parantunut. Kuvauksen käyttö luonnon tutkimiseen yleistyy nopeasti. Mahtaa olla monituhatlukuinen kuvanottokoneiden määrä nytkin odottamassa kohdetta. Ahkera kamera päivystää samalla tuntitaksalla päivän ja yön. Harrastaja voi kuvata yöllä riihen nurkilla hengailevaa nisäkäsjengiä, hiekkaharjanteen luolien luuhaajia tai liikennettä rannan tervalepän alla.

Eri asia on sitten luonnolle tuhoisin eläin eli ihminen. Ihmisen kuvaamista ja kuvien käyttöä säätelevät monet lait. Itse sain kuvauksen ja kuvien julkistamisen laillisuuden nettitestissä vain kolme oikein kymmenestä.

Suomessakin metsäkoneet ovat jo varkauksien kohteena; Ruotsissa samasta pulmasta on kärsitty pitkään. Kamera auttaa tässäkin.

Mutta jos ja kun kameran hankit, perehdy tarkoin kuvaukseen liittyviin asioihin. Metsissä ja metsäteiden kääntöpaikoilla tapahtuu monenmoista, jonka julkaisemisesta voi joutua käräjille.

Ja kameran laittamisesta ja käytöstä sovit tietysti aina etu­käteen maanomistajan kanssa.


Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.