Kolumnit 22.02.2018

Risto Isomäki harmittelee sitä, miten keskustelu hiilinieluista riistäytyi käsistä ja kestämättömät yleistykset levisivät sosiaalisessa mediassa. Isomäki myös kritisoi MTK:n ja ympäristöjärjestöjen toimintaa konfliktissa.

Suomalainen metsätalous on viime aikoina joutunut laajan ja vihaisen hyökkäyksen kohteeksi. Arvostelu on liittynyt minulle rakkaaseen asiaan eli metsiemme hiilinieluihin, mutta siinä on ollut outoja piirteitä.

Osa kritiikistä osuu maaliin. Ilmaston kannalta olisi tärkeää arvioida suometsätaloutta uudelleen. Kantojen nostosta ei välttämättä ole hyötyä ilmastolle. Suomalaiset haluaisivat enemmän jatkuvaa kasvatusta ja pienaukko­hakkuita. Etelä-Suomeen pitäisi perustaa lisää suojelu­alueita, ja metsiin pitäisi jättää isompi määrä lahopuuta.

Nämä ovat kysymyksiä, joissa olisi hyvä päästä eteenpäin.


Sitten ovat ne metsäkeskustelun oudot piirteet.

Vielä jokin aika sitten lähes kaikki arvostivat sitä, että ilman puun energiakäyttöä Suomen hiilipäästöt olisivat karkeasti laskien 60 prosenttia suuremmat.

Samoin sitä, että puuvarantojen kasvu on poistanut ilmasta noin kolme neljäsosaa toteutuvista hiilidioksidipäästöistämme.

Unohtamatta myöskään kotimaista jätteiden polttoa, Suomesta muihin maihin viedyn puun, pahvin ja paperin poltossa syntyvää energiaa sekä rakennuspuun hiilinielua.  

Verrattuna muiden elinkeinoelämän sektorien erittäin vaatimattomiin ilmastosaavutuksiin tämä kaikki on – aika paljon.


Miksi keskustelun koordinaatit äkkiä siirtyivät? Liittyikö muutos uusiin tutkimuksiin?

Ei oikeastaan. Tai keskustelu kyllä käynnistyi muutamista metsiin jätetyn puun lahoamista kuvanneista tietokone­ajoista. Mutta näitä, osin hyvin spesifisiä simulaatioita alettiin julkisuudessa käsitellä ikään kuin ne olisivat yleistettävissä kaikkiin tilanteisiin.

Esimerkiksi 30 senttiä paksujen mäntyjen lahoamista koskeva mallinnus saikin äkkiä edustaa kaikenkokoisia ja -lajisia puita. 5-senttinen tai 10-senttinen puu ei kuitenkaan ole sama asia kuin tukki, ja lehtipuu lahoaa kaksi kertaa nopeammin kuin mänty tai kuusi.  

Keskustelu riistäytyi käsistä, kun kestämättömät yleistykset, yhä kovemmat kärjistykset, puolitiehen jääneet analyysit ja puhtaat väärinkäsitykset alkoivat levitä rikkinäinen puhelin -leikin tavoin erilaisten sosiaalisen median luuppien kautta.


Olen joutunut käymään asiasta jo yli sata keskustelua sekä hiilinieluista aidosti huolestuneiden ihmisten että puun energiakäyttöä kritisoivaan junaan riemusta hihkuen hypänneiden maakaasu-, kivihiili- ja ydinvoimamiesten kanssa.

Olin kuin puulla päähän lyöty, kun ymmärsin, että eräät ympäristöjärjestöt olivat pelänneet metsänomistajien aikaistavan päätehakkuitaan hallituksen biotaloustavoitteiden takia.

Yritin selittää, että metsänomistajat eivät edes Kaidin tulon avustamiseksi alkaisi toimia niin, että hakkuut tuottaisivat heille vähemmän rahaa kuin mitä menee korjuukustannuksiin ja metsän uudistamiseen.

Jotkut olivat jopa ajatelleet, että biotaloustavoitteiden toteuttamiseksi metsistä aletaan pian hakata isojen puiden alla kasvavaa pieni­kokoista puustoa – ikään kuin tämä olisi mahdollista niin, etteivät hakkuun kulut olisi monta kertaa tuottoja suuremmat.

Runkopuu ja tukkipuu menivät keskustelussa täysin sekaisin, ja esiin nousi ihan uusi käsite: järeä, 10-senttinen runkopuu. Järeä, 10-senttinen runkopuu?  


Ainakin täydellisimmät väärinkäsitykset olisi ollut helppo korjata niin, että keskustelu olisi voitu suunnata oikeisiin kipupisteisiin.

Ihmettelen, miksei MTK ehdottanut kertaakaan tapaamista ympäristöjärjestöille. Mielestäni MTK ei hoitanut tässä metsänomistajien edunvalvontaa hyvin. Se oli jo täysin turhaan vähällä hävitä yhden tärkeän metsiin liittyvän tappelun Brysselissä.

Myös ympäristöjärjestöt toimivat konfliktissa huonosti. Nekään eivät missään vaiheessa lähestyneet MTK:ta, ja niin ne päätyivät jahtaamaan osin täysin kuvitteellisia kummituksia.
 

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.