Kolumnit 19.04.2018

Aarteen kolumnisti Risto Isomäki toivoo, että villisikakannasta tehdään kiihkoton haitta- ja hyötyarvio.

Suomessa oli viime syksynä jo vähintään 3 400 villisikaa. Tämän seurauksena maa- ja metsätalousministeriö on alkanut puhua villisikojen hävittämisestä tai ainakin kannan merkittävästä harventamisesta, jottei Suomelle käy kuten Ruotsille. Ruotsissa ammutaan joka syksy yli sata tuhatta villisikaa.

Luulöytöjen mukaan villisika on kuulunut suomalaiseen luontoon tuhansien vuosien ajan. Se kyllä hävisi Suomesta vähäksi aikaa, niin kuin monet muutkin lajit. Villisika ei siis ole Suomessa mikään vieraslaji.

Suomalaisen luonnon nollapiste ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Tuolloin muun muassa metsäkauris, majava, villisika, karhu ja mahdollisesti jopa hirvi oli hävitetty Suomesta sukupuuttoon.

Myös muiden villieläinten kannat olivat nykypäivän näkökulmasta ällistyttävän pieniä. Esimerkiksi jäniksen vierailu Turussa tai Helsingissä oli lehtijutun arvoinen jymyuutinen.
 

Saksassa villisika on metsästäjien eniten arvostama riistaeläin. Saksassa elää myös komeasarvisia saksanhirviä, mutta villisika on silti se laji, jota suurin piirtein jokainen saksalainen metsästäjä tuntuu kunnioittavan enemmän kuin mitään muuta eläintä.

Ensimmäinen oma lähikohtaamiseni villisian kanssa tapahtui Saarenmaalla ja oli jopa lievästi jännittävä. Lähdin typeryyttäni oikomaan tiheän katajametsän läpi ja kohtasin valtavan karjun, joka katseli minua rauhallisesti vain kolmenkymmenen metrin päästä.

Sen torahampaat olivat sen verran vaikuttavan näköiset, että ei tehnyt mieli mennä enää yhtään lähemmäksi.

Toisaalta Berliinissä on pitkään elänyt 3 000–8 000 villisikaa yhdessä kolmen miljoonan ihmisen kanssa, ja ne ovat tähän mennessä aiheuttaneet vain yhden vakavan onnettomuuden: berliiniläinen eläkeläinen kuoli sydänkohtaukseen pelästyessään puutarhaansa vierailulle tullutta villisikaa.
 

Luontoharrastajan näkökulmasta villisiat ovat erityisen kiehtovia eläimiä häkellyttävän älykkyytensä vuoksi.

Kun yritin aikoinani löytää villisikoja Berliinin metsistä, se tuntui ensimmäisten päivien ajan toivottomalta. En nähnyt yhtään villisikaa, vaikka olin joka ilta metsän reunassa kytiksessä. Lenkkeilijät sanoivat, että turha yrittää, ei niitä näe, ne ovat liian viisaita tullakseen nähdyksi.

Sitten ymmärsin, että oletin automaattisesti, että villieläimet tulisivat yön pimetessä metsästä pelloille syömään niin kuin Suomessa tapahtuu. Berliinin metsät ovat kuitenkin hyvin puistomaisia ja villisikojen piilopaikat ihmisasutuksen keskellä: puskittuneilla tonteilla, ojissa ja hylätyissä rakennuksissa.

Kun aloin iltaisin odottaa metsän sisällä asuinalueilta metsää kohti tulevia villisikoja, homma alkoi toimia. Jo ensimmäinen hämärässä näkemäni lauma oli vaikuttava näky. Isot naaraat tulivat edellä ja juovikkaat porsaat jälkijoukkona. Johtavat eläimet siirtyivät yksi kerrallaan vähän matkaa eteenpäin kuin sotilaspartio.

Kun etummainen eläin huomasi minut, se röhkäisi kerran, ja koko lauma hävisi, salamannopeasti mutta hiljaa kuin haamut.
 

Maa- ja metsätalousministeriö pelkää, että villisiat levittäisivät afrikkalaista sikaruttoa Suomen vähän yli tuhannelle sikatilalle.

Riski on kuitenkin lähinnä teoreettinen. Muualla Euroopassa sikarutto on käytännössä aina levinnyt ihmisen omien toimien eikä villisikojen tekemisten seurauksena.

Tiheä villisikakanta rikastuttaisi suomalaisten elämää niin paljon, että asiaa ei saisi mielestäni päättää ilman kiihkotonta haitta- ja hyötyarviota ja kunnollista keskustelua.
 

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.