Kolumnit 19.04.2018

Korjuun huono laatu tiheikössä jatkuu kehnona taloutena tulevissa hakkuissa, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Metsäammattimiehet kokoontuvat metsälakikurssille Tammelan Honkapirtille 40 vuotta sitten. Aamukahvilla kertaillaan hirvenkaadot, matikkasaaliit, Matin ruuna on taas laukannut ihan varman voiton.

Luennoilla on paras heti alussa. Tapion herra kertoo, miksi ja kuinka metsälakia valvotaan. Lounaan jälkeen luomi painaa. Tuttu piirimetsälautakunnan mies puhuu tutut asiat. Kurssilla ollaan, koska kurssi on koulutus­kalenterissa.

Panen kiertoon lapun, johon runoilin: ”Lakikarhu lautakunta, nukkuu talviunta, harsittuhun harveikkohon, sataa unhon lunta.”

Jokisen naurunpärskähdystä seuraa päämetsänhoitajan kuiva pyyntö kertoa hauskuus kaikille. Hauska loppuu, ylin esimies punoittaa hetken, kurssi jatkuu.


Metsälain kursseja ei tarvita enää, kun meillä on kaiken sallivat sertifikaatit. Metsä­lakia valvotaan käytännössä vain 10. pykälän luontokohteilla, kertoi minulle alan johtomies.

Mutta onneksi meillä on Valtakunnan metsien inventointi ja hakkuualojen laatutarkastukset, joista saadaan tietoa päättämättä jättäjille.

Pian kahteen miljoonaan hehtaariin nouseva nuorten metsien pusikoituminen lankeaa jo maksuun. Maksamista riittää myös jälkipolvillemme, sillä nuoressa metsässä ei voi korjata hakkuukoneella siististi raivaussahan käytön laiminlyöntiä taimikossa.

Tästä tuli taas tietoa korjuujälkien tarkastuksesta: vain reilu kolmasosa oli hyvää, heikoimmat kohteet metsälain vastaisia.


Riemastuin kuin Kärppien maalista, kun metsäkeskus kertoi UPM:n tehneen parasta jälkeä hakkuilla. Tähän asti tekijäkohtainen laatu on sensuroitu.

Ilo oli lyhyt, kun jumbosijan selitys kuului: ”Metsänhoitoyhdistykset tekevät töitä tiuhoissa, pienirunkoisissa kohteissa, joita muut eivät osta.” Se koira älähti, johon kalikka kalahti, eli yhdistys hakkaa kohteita, joilla usein itse on hoitanut huonosti taimikon tai jättänyt hoitamatta.

Minusta kenenkään ei pidä joutua pelleilemään motolla taimikonhoidon laiminlyönnin jäljillä. Pula hakkuukoneen kuljettajistakin pahenee pienirunkoisissa viidoissa nyhrätessä, ajan kulu pinoon saatua pölliä kohti on kohtuuton.

Korjuun huono laatu tiheikössä jatkuu kehnona taloutena tulevissa harvennuksissa ja päätehakkuussakin. Tukkia ei kartu myyntiin samoin kuin taimesta saakka huolella hoidettuun metsään.


Tosi harvaan harveikkohon, sataa trendilunta! Tältä kuulostaa vanhan runoni uusi elämä korjuujälkien tarkastuksessa.

Järkyttävää on se, ettei kukaan korjuun kehnoja jälkiä kommentoinut ole puhunut metsänomistajien menetyksistä saati korvauksista. Jos on, niin hänelle kiitos!

Mitä metsänomistaja voi tehdä, jottei hänen puunmyyntinsä kohde hakkuun jälkeen kuuluisi kehnosti hakattujen metsien joukkoon? Kysyn myös, saako tällaisen kohteen omistaja tiedon tarkastuksesta ja omaisuutensa tärvelemisestä.

Digiajan henkeen kuuluu mahdollisuus lähettää kuva työmaasta metsänomistajalle. Harvaksi hakatusta metsästä saa zoomin käytöllä ihan hyvän näköisen.


Ilmastonmuutos vaikeuttaa metsien harvennuksia, eritoten puuajoa sulista ja märistä metsistä. Tämä johtaa usein rajuihin harvennuksiin.

Moni tuntemani hyvin kannattavan metsätalouden harjoittaja ihmettelee raakoja harvennuksia. 12 euron kuitupuita revitään nuorista metsistä, joissa puilla olisi hyvin tilaa järeytyä 55–65 euron tukeiksi.

Mitä tehdä? Osta raivaussaha ja käytä sitä raa´asti taimikossa niin, että metsäsi valitut mahtuvat varttumaan kasvutappioitta 12–14-metrisiksi. Älä suostu puukauppaan ilman, että kauppakirjaan merkitään jäävän puuston määrä runkolukuna hehtaaria kohden tai pohjapinta-alana.

Menikö mutkikkaaksi? Etkö pääse tai ehdi metsääsi työn jälkeä tutkimaan?

Ehkä paras ratkaisu metsänomistajalle on tiukka metsä­palveluyrittäjä, joka valvoo työtä ja uskaltaa vaatia asiak­kaallensa korvausta kehnosta hakkuusta tai rikotusta tiestä ja jonka työ ei ole ostaa, korjata ja kuljettaa puuta mahdollisimman halvalla työantajansa tehtaalle.

Yrittäjiä on paljon, mutta he ovat suotta jääneet vähälle julkisuudelle. Omat vähät kokemukseni heistä ovat hyviä. Aarrekin voisi esitellä heidän palvelujansa nykyistä enemmän.


Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.