Kolumnit 17.05.2018

Aarteen kolumnisti Juha Aaltoila retkeili Helsingin lähimetsissä ja luokitteli ne styroksi-nuuskapurkkityypiksi ja oluttötsä-muovipussityypiksi.

Väki muuttaa metsistä kaupunkeihin ja sairastaa. Lääkkeeksi apteekin lääkkeiden torjuntaan sopivat lähimetsät.

Helsingissä lähimetsien ylin vastuunkantaja on Anni Sinnemäki, kaupunkiympäristön apulaispormestari. Päätin testata, mitä Sinnemäen lähimetsä tarjoaa pääkaupungin pohjoisosien veronmaksajille.

Erkaannuin öljysorasta Suurmetsäntieltä polulle, jonka ali kulkevassa ojassa lojuva ruostunut kiuas sointui kauniisti kuolleiden koivunlehtien ja pesänsä pohjaan savea hankkivan rastaan väriin.

Mitä autuasta! Pihka tuoksuu, 60–80 sentin paksuisia kuusenkantoja, avohakkuu Helsingissä! Kyltti kertoo kulkijalle: ”Helsingin kaupungin Staran ympäristönhoidon Metsät-työyksikkö jatkaa Tattarinsuon pohjoisosien metsien hoitoa. Työt perustuvat perusteellisesti vuorovaikutettuun ja poliittisesti hyväksyttyyn alueen luonnonhoitosuunnitelmaan.”

Pitkän selitelmän alta löytyvät puhelinnumerot luontomestarista lähtien, jos vaeltajan mieleen juohtuu kysymys.


Aukon koon ylärajaksi kerrotaan kyltissä 30 aaria, eli esimerkiksi 50 x 60 metrin ruutu. Tuore hakkuu on selvästi pienempi. Kuuset olivat kokoonsa nähden nuoria. Rehevä lehtokorpi, ehkä joskus peltona palvellut, oli ylentänyt puut parin kuution jäteiksi.

Lahosieni oli syönyt ahnaasti kuusta, paikoin herkkua oli kuoren alla vain viiden sentin kranssi jäljellä. Tautinen on kestänyt tuulet läheisten lajitovereidensa suojassa.

Kiertelen aukon laitoja ja ihmettelen huikeaa monimuotoisuutta: lyhyttä sammalta kasvavat jääkiekkohanskat, auton renkaita ruostevanteilla ja vanteitta, öljykanistereita, styroksia, farmarin takaluukku, toimiva linnunsyöttölauta, iso peltitynnyri.

”Methyl metha-acrylate, dibutylmaleinat, Temafloor AC 601 clear” – tynnyrin kupeesta voi vain arvailla sisältöä. ”Clear” eli kirkas olisi jopa hyvä, sillä viereisen ojan vesi virtaa Longinojaan, kala-aktiivien hoitamaan puroon, johon taimen ui kudulle, ”kaupunkiluontomatkailun resurssiksi”. Tynnyri vaikuttaa vastasuljetulta, sisällä hölskyvät ehkä puolen hehdon nesteet.

Olisiko joku Tattarisuon ekohenkisistä yrittäjistä jättänyt huuhteluvedet pönttöön sen ensin huolella pestyänsä?


Palaan aukolle. Potkin maata, ja sammalen alta paljastuu mustaa, murenevaa muovia sekä turkoosinsinistä eristemuovia.

Mieleen nousee 70-luvulta professori Kustaa Seppälän pitämä tulevien agronomien metsäkurssi Viikissä. Uupumattomassa virkistyskäytössä aluskasvittomaksi kuluneen kuusikon metsätyyppiä ei tunnista kukaan, jolloin Seppälä toteaa metsän olevan liekkiviina-kondomityyppiä.

Tällä opilla luokittelen hakkuuaukean styroksi-nuuskapurkkityypiksi. Viereinen metsikkö on oluttötsä-muovipussityyppiä.

Kuusten tyvistä on leikattu pitkälaippaisella sahalla 70–100 sentin pituiset muhkeat tyveykset maastoon lisää lahoa kuusta tuottamaan ja lähimetsiin levittämään.


Lahopuun tuottaminen luomumenetelmällä kaupungin metsiin on edesvastuutonta. Luomulla tarkoitan sitä, että puut lahoavat pystyyn vanhuuttaan, jäävät konkeloon nojalleen toista vanhaa puuta vasten ja kaatuvat tuulella.

Vallanpito Helsingin metsissä toimii hyvin. Moottorisahan tai hakkuukoneen pärinä voi katketa ykskaks, kun äkäinen kantelu aloitetusta työstä etenee verkostossa kyllin ylös.

Helppoa ei urbaani metsänhoito ole, sillä miltei jokainen puu on jollekulle tärkeä. Staran väen työstä voi mennä isompi osa viisaan väen ja oikukkaiden poliitikkojen hoitoon kuin metsätöihin.

Aukon läpi vievää polkua vaelsi äskettäin pari tusinaa lähiseudun asukasta. Kaupungin energiajätti Helen kaavailee Tattariharjuun puuta käyttävää voimalaitosta. Väki vastustaa kotien lämmitystä uusiutuvalla energialla. Ei siinä mitään, sama mökä nousisi voimalaa vastaan muuallakin.

Puu palaa toki lahotessaankin, energia menee hyönteisten, sienten, änkyrimatojen ja muiden hajottajien käyttöön. Hiili ilmaan, hitaasti mutta varmasti. Johonkin Helsingin on rakennettava kivihiilen korvaavat voimalat, vaikka asiaa on alennuttu pitämään jopa kepulaisten metsänomistajien juonena puun hinnan nostamiseksi ja hakkuiden lisäämiseksi.

Ekouuneja odotellessamme toivomme yhdessä, ettei ihmisiä menehdy lahouttaan kaatuvien puiden alle lähivirkistysmetsissä elpyessään.


Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.