Kolumnit 20.09.2018

”Hyödyt ja haitat luonnon kannalta punnitaan muuten kuin silmämääräisesti”, kirjoittaa tutkija Katri Himanen.

Ihminen on visuaalinen olento, ja myös luonnossa kuljetaan usein näköaisti edellä. Kasvit ja eläimet tunnistetaan lähinnä ulkonäön perusteella, ja erilaiset luonto- ja tunnistusoppaat liikkuvat silminnähtävien piirteiden tasolla.

Myös metsien käsittelyyn liittyvässä keskustelussa on alettu korostaa hoitotoimien vaikutusta metsän ulko­näköön. Maisema-arvot korostuvat varsinkin silloin, kun kyse on keskustelijan lähimetsästä.


Metsänhoitajan ja biologian opintoihin kuuluvat erilaiset lajintunnistuskurssit. Ensimmäisen vuoden opiskelijana koin lievää järkytystä ja turhautumista, kun muutamassa viikossa piti opetella hallitsemaan reilut 350 kasvilajia tuijottamalla kuivattuja herbaarionäytteitä. Erityisen ongelmallisiksi lajiryhmiksi osoittautuivat heinäkasvit ja sarat. Kaleiden tai pullakoiden muodon ulkoa opettelu tuotti tulosta hitaasti.

Muutamien lajien kohdalla onnistui vaihtoehtoinen tunnistustapa. Esimerkiksi tuoksusimakkeen pystyi tunnistamaan, kun raotti näytteen suojakalvon ja pohjapahvin väliä ja haistoi. Kasvin sisältämä puolustusyhdiste kumariini – myös kanelissa esiintyvä aromaattinen aine – on helposti haistettavissa, ja näkömuistin saattoi antaa levätä.

Lenkkeillessäni olen toisinaan monen muun tapaan pyrkinyt nyhtämään tienposkista jättipalsamia, joka on vieraslajina levinnyt vähän kaikkialle. Kukinta-aikaan jättipalsamin huomaa yleensä hajusta. Imelä, pölyttäjähyönteisiä houkuttelemaan tarkoitettu haju kantaa kasvustoista kymmeniä metrejä, jolloin kasvin kimppuun löytää vaivatta myös ihminen, kun hajun on kerran oppinut.


Metsänhoidollisempia sovelluksia sen sijaan on tunto­aistilla. Hies- ja rauduskoivu on suhteellisen helppo erottaa toisistaan lehtien muodon perusteella, ja varttuneemmissa puissa yleisolemus on erilainen. Nuorina koivulajimme ovat kuitenkin kovin saman­näköiset, ja taimikonhoidossa kasvamaan jätettävät raudukset pitää osata erottaa taloudellisesti vähempiarvoisista hieskoivuista usein lehdettömään aikaan.

Yksi keino erottaa arvopuu raudus hieksestä on kokeilla oksien kuorta sormilla. Hieskoivun oksien kärkien pinta on sileä ja monesti jopa pehmoisen tuntuinen, kun taas rauduksen oksissa on millimetrin halkaisijaltaan olevia hartsinystyjä, jotka tuntuvat sormenpäissä selvästi karheilta.


Metsän eliölajit eivät elä ihmistä miettien, vaan niiden ominaisuudet liittyvät niiden omiin tarpeisiin. Esimerkiksi ihmisen nenään tuntuvat tuoksut ja löyhkät on tarkoitettu houkuttelemaan kukkien pölyttäjiä tai karkottamaan tuholaisia.

Niinpä meidän usein puhtaasti visuaalinen tapamme hahmottaa luontoa on kapea ja johtaa toisinaan kummallisiin päätelmiin.

Välillä kielenkäytössä sekoittuvat keskenään esimerkiksi metsän virkistys- ja luontoarvot. Ihmissilmään ”kaunis” ei suoraan tarkoita monimuotoista eikä ”ruma” luonnon kannalta haitallista.

Järeä, harvaksi hakattu ja vähälajinen männikkökangas on monen suomalaisen silmään kaunis, kun taas luonnontilainen metsikkö konkeloineen voi vaikuttaa ikävältä ympäristöltä.

Sama ilmiö kannattaa muistaa myös avohakkuista käytävässä keskustelussa. Epäviehättävänä koettu maisema ei tarkoita sitä, ettei kaadettujen puiden tilalle kasvaisi uusi metsä tai ettei osa paahdeympäristön lajeista itse asiassa hyötyisi aukoista. Hyödyt ja haitat luonnon kannalta punnitaan muuten kuin silmämääräisesti.

Metsänhoitaja Katri Himanen (s. 1983) työskentelee tutkijana Luonnonvarakeskuksessa.