Kolumnit 20.09.2018

Risto Isomäen mielestä kirvestä ei kannata heittää kaivoon, vaikka tilanne on edelleen vaarallinen.

Monet ovat viime aikoina todenneet julkisesti, että ilmastonmuutosta ei ole enää mahdollista pysäyttää. Peli on jo menetetty ja on myöhäistä tehdä mitään.

Tilanne voi olla tällainen, jos ajattelemme asiaa vain päästöjen vähentämisen kautta. Mutta jos otamme huomioon myös ne mahdollisuudet, jotka sisältyvät hiilen poistamiseen ilmakehästä, näkymät eivät ole yhtä synkkiä.


Pariisin ilmastokokouksessa päätettiin Ranskan aloitteesta, että lämpenemistä ryhdytään torjumaan myös kasvattamalla peltojen ja laidunmaiden maaperän hiilivarastoja. Aloite on tärkeä, sillä iso osa hiilidioksidiongelmasta voitaisiin periaatteessa ratkaista tällä tavalla.

Suomessa lähestymistavan mahdollisuuksia on tuonut ansiokkaasti esille muun muassa Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin BSAG-säätiön puitteissa vetämä Carbon Action Project. Kyseinen hiiliprojekti pyrkii yhdistämään toisiinsa maa­talouden tuottavuuden parantamisen, Itämeren suojelun ja hiilensidonnan.

Myös koko Euroopan unionin maatalouspolitiikkaa ollaan parhaillaan kääntämässä hiiltä sitovaan suuntaan. Hiilidioksidia ilmakehästä poistavat maatilat saattavat vuodesta 2021 alkaen saada EU:lta enemmän tukea kuin hiiltä ilmaan vapauttavat tilat.


Jokin aika sitten Intian hallitus teki vielä tärkeämmän liikkeen: Intiasta tuli maailman ensimmäinen maa, jonka virallisena politiikkana on edistää erityisesti ruokaa tuottavien puiden istuttamista kaikille maatalousmaille, siis sekä pelto- että laidunmaille.

Intian tiede- ja teknologia-, ympäristö- ja metsä­ministeri Harsh Vardhan tarkensi alkuvuonna tämän niin sanotun Intian kansallisen peltometsäviljelypolitiikan määrällisiä tavoitteita. Intian virallisena päämääränä on nyt istuttaa 10 miljardia ruokaa tai rehua tuottavaa puuta 200 miljoonan pelto- ja laidunmaahehtaarin alueelle, eli 50 puuta hehtaarille.

Jos tavoite toteutuu, Intian yhdistetty maa- ja metsä­talouspolitiikka alkaa pian vuosittain poistaa ilmakehästä noin kymmenesosan kaikesta ihmiskunnan tuottamasta hiilidioksidista. Jos Intian esimerkki leviää muihin maihin, mahdollisuudet ovat vielä paljon suuremmat.

Myös minulla on ehkä ollut tässä pieni sivurooli. Julkaisin nimittäin vuonna 2004 yhdessä Intian tuolloisen kotieläin- ja kulttuuriministeri Maneka Gandhin kanssa kirjan nimeltä The Book of Trees – a Vasudhaiva Kutumbakam Perspective. Puukirjamme argumentoi vahvasti juuri tämänsuuntaisen politiikan puolesta. Teos levisi Manekan kontaktien kautta hyvin laajasti Intian metsä-, maatalous- ja puutarhahallinnon keskeisille toimijoille sekä vaikutusvaltaisille poliitikoille.


Mutta eikö puiden istuttaminen pelloille pienennä ruokakasvien satoja? Tropiikissa näin ei yleensä tapahdu, sillä pellot saavat päivällä monta kertaa enemmän valoa kuin yksi kerros kasveja pystyy käyttämään. Lisäksi harvan puuston tuottama puolivarjo vähentää veden haihtuvuutta maasta ja laskee maaperän ja ilman lämpötilan lähemmäs yhteyttämisen kannalta ihanteellista vyöhykettä.

Karkeana yleistyksenä voisi todeta, että yhteyttämisen tehokkuus kasvaa jyrkästi 25 celsiusasteeseen saakka ja romahtaa 35 asteen jälkeen. Tämän vuoksi erityyppiset puutarhaviljelmät hallitsivat trooppista ja subtrooppista maataloustuotantoa eurooppalaisen siirtomaavallan aikaan asti. Perinteiset menetelmät palaavat nyt rytinällä takaisin.

Ihmiskunnan kannalta tämä tarkoittaa sitä, ettei taistelua ilmastonmuutosta vastaan ole hävitty. Vaikka tilanne on edelleen vaarallinen, kirvestä ei vielä kannata heittää kaivoon.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.