Aaltoila: Sorkkaeläimiä on aivan liian paljon

Hiljakkoin WWF kertoi, miten pahoin maailman selkärankaiset lajit ovat vähentyneet. Toivoisin luonnonsuojelujärjestöjen katsovan toistakin äärilaitaa: sorkkariistaa on liian paljon, yli laidunten kestokyvyn.

Saksan villisiat ja hirvieläimet ovat paha esimerkki. Saksassa röhkii 1,3 miljoonaa villisikaa. Metsästäjien saalis on ollut jopa 650 000 sikaa vuodessa; se on yli kuusinkertaistunut 35 vuodessa. Maissin ja rapsin viljelyn raju laajeneminen pitää siat pontevina. Rasva riittää lyhentyneiden talvien ylitykseen, ja erotiikkapuolikin pelaa ihanasti.

Jahtikaudella 2016–2017 auto törmäsi villisikaan yli 26 000 kertaa, ja metsäkauriita kuoli kolareissa 195 000, kertoo metsästäjien tilasto. Vakuuttajan mukaan auto törmäsi sorkka­riistaan Saksassa viime vuonna ennätykselliset 275 000 kertaa, 753 kertaa päivässä, 31 kertaa tunnissa eli joka toinen minuutti.

Ruotsissa kolariväli on lyhentynyt kuuteen minuuttiin.

Villisian kanta voi kaksinkertaistua 2–3 vuodessa, ja sorkkariista kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa. Kuka tutkisi valtavien eläinkantojen metaani- ja hiilidioksidi­päästöt?

Metsästäjät kehuvat usein olevansa luonnonhoitajia, ”suunnitelmallisen, kestävän riistanhoidon toteuttajia”. Paradoksaalista kyllä heidän ”kannansäätelytyönsä” johtaa usein kohti samaa kolkkoa maalia kuin eläinaktivistilla, joka ei hyväksy tappamista.

Ruotsin maanomistajat ovat väsyneet hirvituhoihin. Metsäjätti Södra pani tiukan, männyntaimien vahingoilla mitattavan rajan vuoteen 2021. Jos eivät asiat tule kuntoon, hirvihallinnon nykymalli loppuu.

Södra kouluttaa jäseniään paraikaa. Työhön on valmistauduttu hyvin. Oppimateriaaliksi kelpaavat 30 Södran toiminta-alueen ”viltdemohägniä” – aitausta, joihin riista ei pääse. Niissä ei voi olla huomaamatta, miten valtava sorkkariistan vaikutus on kaikkeen kasvillisuuteen. Raitaa, pihlajaa ja haapaa riittää, kun ne aitauksen ulkopuolelta on kaluttu olemattomiin. Eli luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeimmät lehtipuulajit syödään.

Pidän hakkuiden mollaamiseen keskittyvän suojelukeskustelumme yksisilmäisyyden huippuna lahopuuajattelua. Puhutaan lahopuun lisäämisen tarpeesta erittelemättä puulajia. Jos ei kanto veso, niin on turha odottaa lahoa raitaa, pihlajaa tai haapaa.

Suomen nykyisillä hirvikannoilla lahon kuusen määrä kasvaa kasvamistaan, kun sienen saastuttamia maita viljellään kuuselle. Maat kuusettuvat, hirvilaitumet köyhtyvät, ja syönnin paine vain kovenee muualla.

Yksityisen metsänomistajan kannalta tilanne on sietämätön, samoin kansantalouden. Luulisi metsäteollisuudenkin huolestuvan ongelmasta. Yhtiöiden isot uudistusalat säästyvät hirviltä hyvin verrattuna yksityismetsien pieniin, tuulensuojaisiin taimikoihin.

Outoa on, että Metsäliitto istutti kuusipeuroja Lohjalle. Enonkoskella yksityiset maanomistajat ovat tehneet samaa. Kysyn: kenen luvalla? Ja muistutan, että valko­häntäpeurojakin oli maassamme kauan sitten vain viisi yksilöä.

Tokko osuuskunta asiaa kyseli jäseniltä, jotka mieluummin istuttaisivat kalkkipitoisiin reheviin rinteisiinsä koivua kuin kuusta lahoamaan. Puhukaahan jäsenet osuuskunnan edustajiston kokouksessa Lohjan tapauksesta. Ongelmia riittää kylvämättä ja kyntämättäkin.

Aasian saksanhirviä on nähty Itä-Suomessa, yksi ammuttukin. Tulevat kai Venäjän tarhoilta. Sakaali ja pesukarhukin ovat tulossa, Yle uutisoi.

Villisika syö maassa pesivien lintujen munia ja poikasia. Kauris söi munat kahdesta tutkimuspesästä ja tuhosi kolmannen sorkillaan. Metsästäjät eivät tästä puhu.

Valkohäntäpeura syö kotipreerioillaan maapesijöiden munia. Entä meillä? Pesukarhu syö munia ja poikasia lintujen puu- ja maapesistä.

En pysty kuvittelemaan niin rumaa, pahaäänistä ja muille lajeille hankalaa lintua, vieraslajia, jonka hävittämistä vihreä bongari vaatisi. Saihan heiltä merimetsokin arvonimen ”musta ritari”.

Erikoisin vieraslaji on mielestäni kuitenkin iltalennolla pimeässä ammuttu tuntematon lintu. Birdlife ja muut luontojärjestöt seuraavat tolkutonta menoa katseella. Viimeinen lapasotka ehkä ammuttiin jo. Vähissä ovat heinätavit, pikku-uikut ja jouhisorsatkin.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.