Kolumnit 31.01.2019

Suomi on maailman ehkä vahvin yhteiskunta, ja silti asiat luisuvat eri suuntaan kuin moni toivoo, kirjoittaa Risto Isomäki.

Viime aikoina on puhuttu yhä enemmän siitä, että Suomi uhkaa jakautua voittajiin ja häviäjiin. Varakkaat suomalaiset rikastuvat samalla, kun köyhyys alkaa periytyä sukupolvelta toiselle ja sosiaaliturvaa heikennetään.

Suomi on kuitenkin edelleen ehkä maailman tasa-arvoisin ja vahvin yhteiskunta, ja suurin osa suomalaisista haluaisi sen sellaisena säilyttää. Miksi asiat luisuvat niin erilaiseen suuntaan kuin melkein kaikki toivoisivat?

Oman tukkimiehen kirjanpitoni perusteella ainakin kolmekymmentä taloustieteen Nobel-palkinnon saajaa on jo sanonut ääneen, mikä on ongelman ydin, usein vielä melkein samoin sanoin.

Heistä yksityiskohtaisimmin ongelmaa on analysoinut Joseph E. Stiglitz, elossa olevista talousnobelisteista kuuluisin. Hän on jopa kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä The Euro – How a Common Currency Threatens the Future of Europe, jossa käsitellään yhteisvaluutta euroon liittyviä tulevaisuudenuhkia.


Silloin, kun valtio lainaa rahaa omalta keskuspankiltaan eli käytännössä itseltään, raha on pelkkä vaihdon väline, eräänlainen talouden verenkierto. Toisin sanoen kun valtio on velkaa itselleen, velkaraha ei ole mitään kovin todellista. Pahin mitä voi tapahtua on se, että valtio painaa liikaa rahaa ja se menettää arvonsa. Tällöin sekä rehelliset säästäjät että veroparatiiseihin rahojaan piilottaneet keinottelijat menettävät rahana olevan omaisuutensa. Toisaalta myös velat sulavat. Näin on käynyt Euroopan historiassa lukemattomia kertoja. Kriisin jälkeen painetaan vähän toisennäköistä rahaa.

Euroalueen perustamisen yhteydessä euromaat kuitenkin siirsivät pois oikeuden luoda rahaa itseltään yksityisille pankeille ja pieneltä osin myös Euroopan keskuspankille.

Silloin, kun valtio on velkaa yksityisille pankeille tai muille maille eikä enää itselleen, valtionvelan luonne muuttuu. Siitä tulee aidosti kuolemanvakava asia, ja se alkaa hallita kaikkea päätöksentekoa.  


Stiglitzin ja monien muiden nobelistien mukaan tämä on veroparatiisejakin tärkeämpi syy siihen, miksi euroalueen valtioilla ei nykyään riitä rahaa mihinkään. Juuri tämän takia euromaiden julkiset palvelut, sosiaaliturva ja muut valtion tukijärjestelmät rapistuvat eivätkä hallitukset enää pysty toteuttamaan talouslamojen ja nousukausien eroja pienentävää politiikkaa.

Saman syyn takia Espanjan kaltaiset euromaat eivät voi tehdä mitään 50–60 prosentin suuruiselle nuorisotyöttömyydelleen.  

Erityisen painokkaasti Stiglitz varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos iso osa Euroopan nuorisosta jää koko iäkseen työelämän ulkopuolelle. Eurooppa putoaa nyt kuin kivi suhteessa maailman muihin maanosiin.

Asetelma heikentää myös jokaisen suomalaisen metsänomistajan taloudellisia tulevaisuudennäkymiä.  


Stiglitz ja muut talousnobelistit ovat esittäneet useita järkeviä ja erittäin käytännönläheisiä ratkaisuvaihtoehtoja. Poliittisista syistä niistä on kuitenkin ollut mahdotonta keskustella.

Kun talous- ja rahaliitto EMUun liittymisestä äänestettiin Suomessa vuonna 1998, ainoastaan 61 valtiopäivien jäsentä äänesti vastaan. Virheiden myöntäminen on politiikassa vaikeaa, eikä asiaa auta yhtään, jos erehdys on kovin suuri. Kokonainen poliitikkojen sukupolvi on sitoutunut Eurooppa-projektiin lähes uskonnollisella innostuksella. Pienetkin taka-askeleet tuntuisivat heistä sietämättömiltä tappioilta, ja he ovat siirtäneet saman mielenmaiseman myös seuraavalle sukupolvelle.

Oikeistopopulistien hyökkäykset EU:ta ja maahanmuuttoa vastaan ovat vielä vahvistaneet tätä poliittista takalukkoa. Vastustajan kovan tulen alla on entistä vaikeampi vetäytyä.

Voisiko joku kaivaa Kekkosen haudastaan ja herättää hänet henkiin? Jos emme pysty enää keskustelemaan kiihkottomasti Suomen todellisista vaihtoehdoista, monet asiat menevät jatkossa paljon huonommin kuin niiden olisi tarpeellista mennä.


Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.