Kolumnit 28.02.2019

”Metsähallitus täytyy pysäyttää ulkopuolisen asiantuntijatahon analyysiin”, vaatii Juha Aaltoila.

Metsähallitus jatkaa nuorten metsien avohakkuita ja katkoo kasvavia hiilinieluja arvostelusta piittaamatta. Tutustuin ongelmaan Taivalkoskella metsänomistajien yhteydenottojen perusteella. Nuoria, rajussa arvonnousussa varttuvia männiköitä hakattiin aukoiksi. Isännät ihmettelivät moista menoa.

Ongelman taustalla on valtion metsillensä asettama liian korkea tuloutustavoite, arvioivat muiden muassa professori Timo Pukkala ja metsäntutkija Juha Lappi.

Kenen järkeen mahtuu se, että metsä hakataan aukoksi juuri, kun se alkaa kasvaa 20 euron kuitupuun sijasta 60 euron tukkia ja kun puuston vuosikasvu lisääntyy 2–6 kuutiometristä 4–10 kuutiometriin hehtaaria kohden?

Epäilen, ettei moisia lukuja ole esitelty valtion talouspäättäjille. Eikö Metsähallituksen pääjohtajalla Pentti Hyttisellä ole toimivaa keskusteluyhteyttä päättäjiin, esimerkiksi pääjohtajan nimityksestä aikanaan vastanneeseen, ilmastonmuutosta murehtivaan ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiseen?

Maa- ja metsätalousministeriön taholta minua ei ole enää ikiaikoihin yllättänyt mikään metsä- tahi riista-asioissa. Viraston vallankäyttö on omintakeista, itseriittoisen sokeaa.


Valtion metsien ikärakenne on vinoutunut nuoriin ikäluokkiin. Keskenkasvuisten metsien avohakkuilla ei tilanne korjaannu, päinvastoin. Häthätää yhden pienen tukin tyveltä antavan puuston avohakkuu katkaisee metsän hiilensidonnan juuri, kun se on nousemassa todella isoksi. Haave hirren kasvatuksesta kyläkoulun tai Attendon vanhusvaraston, anteeksi, hoivakodin seinään romahtaa.

Järeät, valoisat pylväiköt ovat ulkoilijoiden mielimetsiä. Niitä on valtion talousmetsissä vähän, ja nuorten metsien avohakkuilla ne vain vähenevät.

Irvokkaalta näyttää, kun Metsähallitus kehuu ottavansa ilmastonmuutoksen huomioon toiminnassaan pian jopa metsiköittäin. Hiilensidontansa huippua lähestyvän männikön lahtaus on surullinen valinta, kun viisasta olisi kiihdyttää männikön kasvua lannoittaen.

Metsäalan suppuun käpertyminen tiedonvälityksessä on merkillistä sekin. Esimerkiksi puuston kasvatuslannoitus kerrotaan Luken tilastoissa kahtena lukuna: yksityiset metsät erikseen ja sitten yhtenä könttänä valtion ja metsä­yhtiöiden maat. Sama koskee taimikonhoidon määrää, metsänhoidon laatua, kunnostusojituksia, montaa muuta. Kilpailu kehittäisi, mutta se estetään pimentämällä tilastointi tieten tahtoen. Mikä tämän maan nimi olikaan?


Nuorten metsien avohakkuitaan Metsähallitus puolustelee jokseenkin kömpelösti korkokannoilla ja nettotulojen nykyarvoilla.

Talon vuosikertomus vuodelta 2017 on kiintoisaa luettavaa. Ei, ei sieltä metsänhoidon tietoja juuri löydy, löytyy komea paletti luonto-, virkistys-, kehittämis-, vastuullisuus-, uhka- ja mahdollisuusliturgiaa, jonka osoitteesta en ole varma. Malli on tuttu metsäjättien raporteista.

Vuosikertomus olisi hyvä pohja Metsähallituksen uudistamiselle, tuhlaajapojan kotiinpaluulle. Säästökuuri auttaisi osaltaan vähentämään hakkuita vastaamaan nykyistä paremmin metsien ikärakennetta.

Valtakunnan metsien inventoinnit osoittavat valtionkin mailla olevan mittavat taimikonhoidon ja ensiharvennushakkuiden rästit. Metsähallitus kiistää tiedot, toisin kuin yksityismetsätalouden tai teollisuuden edustajat.

Valtio hoiti taimikoitaan kymmenvuotiskaudella 2002–2011 keskimäärin 26 400 hehtaaria vuodessa, vuonna 2012 vain 17 300 hehtaaria, ja sitten sammui valo. Vuoden 2013 taimikonhoidon tilasto on kaksilukuinen. On yksityismetsien oma, tarpeeseen nähden surkea luku, ja sitten yhdessä köntässä valtio, UPM, Tornator ja Metsä Group.


Monet muistavat punaiset tolpat maanteiden varsilla, vihreässä kyltissä ylhäällä luki ”Valtion metsää”. Kruunun metsät olivat pitkään malli ja esikuva monille metsänomistajille.

Nyt on metsänhoitomme kyltti hukassa! Ympäristöjärjestöjen pelkoko estää ilmoittamasta vuosikertomuksissa taimikonhoidon, lannoitusten ja kunnostusojitusten määrät?

Metsähallitus täytyy pysäyttää ulkopuolisen asiantuntijatahon analyysiin. Uusi, olennaiseen ja tulevaisuutta turvaavaan keskittyvä suunta on välttämätön.


Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.