Kolumnit 19.09.2019

Suomessakin olisi hyvä varautua suuriin metsäpaloihin aiempaa paremmin, kirjoittaa Risto Isomäki.

Pohjoiset metsät ja suot alkoivat kesä-heinäkuussa palaa tavalla, jollaista ei ollut nähty aiemmin muistiin merkityn historian aikana. Alaskassa, Siperiassa, Pohjois-Venäjällä ja jopa Grönlannissa oli heinäkuussa yhtä aikaa yli sata suurta metsä- ja turvepaloa.

Suurimmat yksittäiset palot peittivät alleen yli 100 000 hehtaarin laajuisen alueen. Kulot vapauttivat kesäkuussa ilmakehään hiukan vajaat 15 miljoonaa tonnia hiiltä, mikä vastaa suurin piirtein Ruotsin yhden vuoden bruttopäästöjä.

Maailman lehdet olivat täynnä pohjoisten metsien palamiseen liittyviä, hiukan sensaatiohakuisia juttuja, joiden mukaan pohjoiset palot olivat vapauttaneet ilmakehään ”suunnattomia” määriä hiiltä. Tämä oli ehkä jo pientä liioittelua, sillä ihmiskunnan yhteenlasketut vuosipäästöt ovat kuitenkin noin 11 miljardin eivätkä 11 miljoonan hiilitonnin luokkaa. ”Suunnaton” on tiedonvälityksessä selvästikin melko suhteellinen käsite.

Toisaalta monet paloista eivät elokuun lopulle tultaessa olleet vieläkään sammuneet. Jo palanut tai edelleen palava tai kytevä oleva alue Siperiassa oli laajentunut yli kuuteen miljoonaan ja Alaskassakin reiluun miljoonaan hehtaariin.

Tätä kirjoittaessani kukaan ei vielä tiedä, miten suureksi palojen tuottaman hiilidioksidin lopullinen määrä ehtii kasvaa, ennen kuin syyssateet tulevat.

Ennen kaikkea on mahdoton sanoa, miten pahaksi tilanne voi tulevaisuudessa mennä. Uusimpien ennusteiden mukaan ilmaston lämpeneminen saattaa vielä tämän vuosisadan aikana tehdä poikkeuksellisen pitkistä ja kuumista kuivuus- ja helleaalloista 50–100 kertaa aiempaa yleisempiä, ja pohjoiset alueet tulevat jatkossakin lämpenemään reilut kaksi kertaa maapallon keskiarvoa nopeammin.

Vaikka ikirouta-alueita ei laskettaisi mukaan, pohjoisten metsien puustoon ja maaperään sekä pohjoisiin soihin on varastoitunut noin tuhat miljardia tonnia hiiltä. Tämä on neljä kertaa enemmän kuin ilmakehään ihmisen toiminnan seurauksena tähän asti kerääntynyt ylimääräinen hiilidioksidi, joten pahimmat skenaariot ovat painajaismaisia.

Suomi on toistaiseksi välttynyt suurilta metsäpaloilta, mutta meidänkin olisi nyt hyvä varautua niihin paljon aiempaa paremmin.

Julkisuudessa paljon esillä olleet ajatukset metsien kasvattamisesta hyvin tiheinä ja pienikokoisen, itsestään pystyyn kuolevan puun laajamittaisesta jättämisestä metsiin hiilinielujen lyhytaikaiseksi maksimoimiseksi kannattaisi unohtaa. Tällainen menettely nimittäin maksimoi myös metsien palonarkuuden.

Metsäpaloihin erikoistuneiden yhdysvaltalaisten palopäälliköiden mukaan pienikokoisen, pystyyn kuolleen puun tai hakkuutähteiden jättäminen metsiin on metsäpalojen näkökulmasta sama asia kuin että metsä kylvettäisiin täyteen dynamiittipötköjä. Paloista tulee niin hurjia, ettei niitä ole mahdollista sammuttaa.

Toisaalta metsäpalojen torjunta helpottuisi, jos isoa osaa metsistämme alettaisiin hoitaa puhtaina tukkipuuviljelminä, joilla on hehtaarilla vain joitakin satoja hyvin suureksi kasvatettavia puita. Paksukaarnaiset männyt, lehtikuuset tai douglaskuuset eivät kuole metsäpaloissa, jos niiden välissä ei ole liikaa syttypuuta.

Lisäksi olisi hyvä kehittää parempia metsäpalojen sammutustapoja. Nykyään palojen ylle kylvetään lentokoneista tai helikopterien roikottamista pusseista muutaman tonnin painoisia vesiryöppyjä. Tämä on erittäin tehoton tapa sammuttaa isoja tulipaloja.

Mutta kun vettä suihkutetaan liekkeihin pikkuruisista, 0,1–0,3 millimetrin levyisistä pisaroista koostuvana sumuna, se tukahduttaa paloja tehokkaammin kuin halonit ja muut sammuttimissa aikoinaan käytetyt kemikaalit. Pienet vesipisarat laajenevat höyrystyessään lähes 2 000-kertaisesti, ja ne hillitsevät paloa myös viemällä siltä hapen eivätkä vain kastelemalla maastoa tai rakenteita.

Metsäpalojen yleistyessä ja kasvaessa me tarvitsemme niitä vastaan tekniikkaa, joka hyödyntää sprinklerien periaatetta mutta joka pystyy tekemään tämän paljon suuremmassa mittakaavassa kuin rakennuksien ja laivojen sprinklerit.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.