Kolumnit 17.10.2019

”Ei ole suutarin lapsella kenkiä eivätkä metsäammattilaisen metsät kunnossa näköjään”, päivittelee MTK Metsälinjan kenttäpäällikkö Heli Mutkala.

Vietin syksyistä viikonloppua syntymäkodissani. Oli tarkoitus tehdä vähän pihatöitä ja käydä sienestämässä. Tärkein tehtävä eli parhaan ystäväni ulkoiluttaminen hoitui siinä samalla.

Olen asunut syntymäkotikunnassani vakituisesti viimeksi neljäkymmentä vuotta sitten. Lauantain ja sunnuntain aikana tein havaintoja siitä, mikä kaikki kotikylässäni oli muuttunut sitten lapsuuteni ja kotoa lähdön.

Maiseman suurimmat muutokset ovat eittämättä taivaanrannassa jatkuvasti siipiään pyörittävät valtaisat tuulivoimalat. Siellä ne vilkuttavat valoja ja liikkuvat lähes aina. Tottuukohan niihin koskaan?

Toinen vastaava muutos on rautatien sähköistys. Sähkökaapelit ja niitä kannattelevat tolpat koristavat radan vartta, ja junat ovat paljon hiljaisempia kuin ennen.

Kunnan vesijohtoverkosto tuo raikasta vettä kylän joka mökkiin. Mutta miksiköhän viemäriverkostoa odotetaan edelleen?

Myös metsissä kohtaa paljon muutoksia. Peuranpolkuja risteilee tiheästi sinne tänne, ja ihmisten vanhat kulkureitit ovat paljolti hävinneet. Kulkijan suureksi riesaksi on ilmestynyt hirvikärpänen.

Tuntuu, että valkohäntäpeurakanta on satakertaistunut ja asukkaat vähentyneet kymmenesosaan. Ennen laukonpeuroja ja niiden pieniä bambeja ihailtiin, kun niitä harvoin nähtiin. Nyt puutarhojen ruokavieraisiin kyllästyneet kyläläiset aitaavat pihojaan ja ripustelevat erilaisia pelättimiä peruna-, kasvi- ja kukkamaidensa reunoille.

Tosiasiassa peurakanta lienee monikymmenkertaistunut tällä tihentymäalueella. Osa viljelijöiden sadosta katoaa parempiin suihin ja sotkeutuu peuralaumojen alle maahan. Peurat aiheuttavat harmillista tuhoa ja taloudellisia menetyksiä.

Lauantai-iltapäivällä ulkoilen koirani kanssa naapurin metsässä. Pari pientä muovipussia taskuun sieniä varten ja sitten menoksi.

Ovatpas polut muuttuneet. Mielikuvani nuoresta, tiheästä kuusikosta joutuu väistymään, kun sen tilalla on kasvava tukkimetsä. Harvennuksia on tehty pari kertaa, ja seuraavasta hakkuusta naapurin nuori isäntä saakin jo kunnon metsätilin. Hyvä metsänhoito palkitsee.

Sieniäkin löytyy: muutamia tatteja ja kantarelleja.

Sunnuntaiaamun sieniretki suuntautuu kotimetsääni. Matkan varrella tien vieressä on neljän hehtaarin istutustaimikkomme. Onpas se kasvanut täyteen.

Pari vuotta on omalla porukalla puhuttu, että laitetaan saha soimaan, mutta eipä kukaan ole koskaan ehtinyt. Eikä ehdi tai pysty vastakaan. Heti huomispäivänä pitää soittaa metsänhoitoyhdistykseen, pyytää tekemään Kemera-suunnitelmaa ja tuomaan metsuri töihin.

Jatkan sieniretkeni pääkohteeseen. Tutusta paikasta saalista löytyy hurjan paljon. Monta kiloa kantarelleja, vähän syksyn ensimmäisiä suppiksia, pari matoista tattia sekä karva- ja kangasrouskuja. Poimin sieniä hitaasti edeten, ettei yksikään jäisi huomaamatta.

Lenkin kierrettyäni ojentaudun ja suuntaan katseeni puiden latvoihin. 35 vuotta sitten istutettu männikkö on päässyt törkeän tiheäksi. Ei ole suutarin lapsella kenkiä eivätkä metsäammattilaisen metsät kunnossa näköjään. Löydän lisää asiaa metsänhoitoyhdistyksen asiantuntijalle. Vähän tämä myöhästyy vuoden takaisesta kuitupuubuumista, mutta kuntoon pitää laittaa tämäkin. Toivotaan että leimikko käy kaupaksi.

Viikonlopun aikana hieman kaihoisaksi päässyt mieleni on virkistynyt metsäretkellä. Vanhaa tuttua tiemaata pitkin jalka löytää kotiportaille, ja sienien perkaaminen ja pakastaminen alkaa.

Illalla soitan sisarelleni, joka on kotimetsän toinen omistaja. Hän ymmärtää metsien hoitotarpeet ja hyväksyy ehdotukseni. Näiltä osin suutarin lapset saavat kengät – tai ainakin sandaalit, koska hoito- ja hakkuutarpeita metsissämme kyllä riittää jatkossakin.

Heli Mutkala (s. 1956) on MTK Metsälinjan kenttäpäällikkö.