Kolumnit 17.10.2019

Miten mitata ja hinnoitella hiili, kysyy Juha Aaltoila.

Mitä ikävämpiä uutisia kuulemme jäätiköiden sulamisesta, maastopaloista ja hyönteistuhoista, sitä yksinkertaisempia keinoja vitsausten voittamiseen tarjoavat meille some ja lehtien yleisönosastot.

Metsät ovat maailman keuhkot, jos ne selviytyvät paloista ja kaskeamisesta lihakarjan laitumiksi ja öljypalmupuupelloiksi. Metsää ei saa hakata. Mutta jos silti hakataan, niin puusta täytyy valmistaa iät ajat käytössä pysyviä tuotteita kuten flyygeleitä. Täysin turmiollista on valmistaa puusta sellua kiinalaisten vessapaperiksi ja vaipoiksi. Kilpikaarnainen, 112-vuotias mänty ei moiseen sovi.

Kestotuotteet kunniaan! Sieluni silmin näen Intian ison joen rannat ja valtavat pyykkärien joukot pesemässä kangasrättejä yhä uuteen käyttöön. Mikä sosiaalinen yhteenkuuluvuus siinä vallitseekaan. ”Siis klap, siis klap, kun pyykkiä riittää vaan, siis klap...” Kerta kerran jälkeen; näin sen tulee mennä.

Uhkarohkeasti uin pari rivakkaa vetoa koiraa valtavirtaa vastaan ja kysyn, mihin laitetaan flyygelin kansilautojen sahauksesta syntyvä puru ja hake. Ikihongan kuution kokoisesta tyvitukista tulee hyvää lautaa, mutta tulee puoli kuutiota hakettakin. Josko sen sittenkin saisi keittää selluksi? Keittoliemen poltosta saadaan paljon energiaa, lamppuun valkea, pirttiin lämpö.

Laboratorioiden sellusta kehittämät pilotit alkavat kasvaa tehdasmittaan. Saamme uusia tuotteita, nyt fossiilivapaita.

Puun pitää kasvaa hitaasti, jotta siitä tehtävät kattotuolit, ruuhen reunat ja ikkunankarmit kestävät kelien metkut halki ajan. Tuo ei onnistu puupellon riveissä oksikkaiksi rehottuneilta rumiluksilta. Höttöpuuta, löyhää, vettä imevää. Usein olen lukenut kärsivän ihmisen kertovan tutun puusepän surevan laatupuun loppumista.

Laiha lohtu on se, että liimapuu kestää ihan mitä vain. Kertopuutehtaan palossa notkahtivat teräspalkit, mutta kertopuu kesti, toki nokeentui pinnalta. Ristiin liimatusta kuusesta rakennetaan korkeita kerrostaloja. Ikkunanpoka liimataan ja puristetaan höttömännyn aihioista, ja käyttöaika on pitkä.

Tietysti kurjan kehityksen takaa löytyy kuitupuun massaylituotanto ja hintaa polkeva sellukapitalisti, mutta kehittäkää itse parempaa. Karun kankaan nälkää kärsivä mänty tuottaa tiheäsyistä puuta ahdistavan hitaasti ajatellen timpureiden syviä, vauhdilla virolaistuvia rivejä.

Puupelto, syksyn ruskassa rikkansa paljastava, on silti pieni paha verrattuna suon ojitukseen ja turpeen nostoon. Kivihiili on tulevien kelien kannalta kenkkua, mutta kotimaan turve on ilmastoturmion absoluuttinen maksimi, viis huoltovarmuudesta!

Olen kuullut tapauksesta Päijät-Hämeessä, missä turveklöntit uiskentelivat vesistöä vastavirtaan pilaten ison eläkeherran saunarannan.

Olen nähnyt, miten turvekenttä metsittyy noston jälkeen itsestään tai istuttaen. Ja kun kylvät turpeen typen yltäkylläisyyteen kalia ja fosforia antavaa, happamuuden romahduttavaa puuntuhkaa, metsä kasvaa niin että ”tyvenessä kelissä voi kuulla hienoista natinaa”, kuten joku kehui.

Entisen saksalaisen kylän paikalta louhitaan ruskohiiltä yli 3 000 hehtaaria kattavasta avolouhoksesta; monttua on hankala metsittää kaivun jälkeen. Ydinvoima jäi vihreän viisauden ja vallan alle. Valtava kansantalous polttaa pyöriäkseen hornamaiset määrät hiiltä.

Kuitupuun hinta on surkea. Metsän tuottopulmaan on löydetty muita ratkaisuja, esimerkiksi pakuri, luomumustikka tai nokipannukahvit suopotkupallo-ottelun puoliajalla.

Paikallisesti hyviä vaihtoehtoja, mutta globaalikin ratkaisu on tiedossa: metsänomistaja saa rahaa vanhan hiilen varastoinnista metsäänsä ja siitä, että latva kaappaa uutta hiiltä pois ilmoja pilaamasta.

Miten mitata ja hinnoitella hiili? Tämä on vielä vähän epäselvää, mutta massiiviset aneiden markkinat aukeavat, kun miljardit lentokoneilla liikkuvat matkustajat saavat ostaa omantunnon rauhan.

Jos kuitenkin käy niin, että kaarnakuoriaiset tappavat Euroopasta pari miljardia kuutiometriä kuusta, seurauksena maanvyöryt ja tulvat, joiden hoidolta ei kenelläkään riitä rahaa ostaa hiilianeita maamme saloilta, niin minä kannustan porukoita ripustamaan stiilit ja huskut valjaisiin ja perkaamaan tilaa taimikon valioille.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.