Kolumnit 14.11.2019

Mitä maksavat riistakolarit lääkärinkuluina, korjaamoilla ja vakuutusmaksuissa, kysyy Juha Aaltoila.

Sorkkariistan ylivalta Euroopan eläinkunnassa köyhdyttää luontoa ja ihmisiä. Minusta asiasta tulee aloittaa vakava keskustelu poliittisella tasolla eikä enää jättää asiaa ”kannanhoitajien” eli metsästäjien nuotio- ja lobbauspuheiden varaan.

Saksan tilanne on kuvaava. Metsästyskaudella 2017–18 metsäkauriita ammuttiin 1 190 724, liikenne tappoi 191 590. Villisikoja kaadettiin 835 865, auto tappoi 34 550. Villisiat viihtyvät jo Berliinin puistoissa, missä mummot ruokkivat niitä kuin Helsingin kollegansa sorsia. Kilon villisian lihaa saa Saksassa jopa 50 sentillä. Joko ruhoja ajetaan sikäläiselle ”Honkajoelle”?

Saksan metsästäjäjärjestö kertoo sivuillansa riistalajeista. Huikean vainunsa avulla villisika löytää maassa pesivien lintujen pesiä, syö munat tai pojat. Teeri ja metso ovat Saksassa tuiki harvinaisia ja harvinaistuvat yhä sikakantojen kasvaessa. Villisian kannan­arviointi on vaikeaa kaikkialla. Näin jossakin arvion 1,6 miljoonasta elikosta, mutta saalismäärän jyrkkä kasvu viittaa ali­arvioon. Olkoon sitten kaksi miljoonaa sikaa.

Mitä se meille kuuluu Suomessa, jos kivihiilenpolton Euroopan mestari kasvattaa pelloilla ja metsissä sorkkariistaa? No ei mitään, mutta se on varoittava esimerkki.

Suomi on kylmä, karu maa Saksaan verrattuna, eikä meillä vielä ole kuin kolmen sorkkaelikon kanta karannut käsistä: valkohäntäpeuran, hirven ja metsäkauriin.

Lisääkin on tulossa. Metsä Groupin pääjohtajan Kari Jordanin aikana Lohjalle istutetut kuusipeurat leviävät ja syövät pihojen perennoita, ja pian tietää maanviljelijä, sotkeeko otus oraita, napsiiko taimista latvasilmut.

Kuka myöntää luvan istuttaa vieraslaji kuusipeuraa luontoon ja miksi?

Niljakkailta tuntuvat myös metsäpeuran istutukset pitkin Suomea, vaikka peura luonnonsuojelun loimea kantaakin. Kunhan kanta kasvaa, loimi putoaa: avot, meillä on taas uusi sarvekas mitä metsästää. Harvat ja valitut ovat elikkoa päässeet syksyisin kaatamaan.

Ilves syö pois supeja ja lintujen pesimäaikaankin holtitta vaeltelevia mökki-, navetta- ja villikissoja. Riistanhoitajat erikoistutkijasta Tahvo Toropaiseen ovat sitä mieltä, ettei vähästä sorkkariistasta riitä ilvekselle, eli omenia talvisen niityn nurkkaan ja ilvekset pois.

Pihlaja, haapa ja raita eivät nouse puiksi vaan kituvat hirven turvan korkeudella. Taimikkojen hirvituhot välttääkseen metsänomistaja istuttaa kuusta liian karulle ja/tai lahon saastuttamalle maalle. Entä mitä maksavat riistakolarit lääkärinkuluina, korjaamoilla, vakuutusmaksuissa?

Villisian tavasta syödä maassa pesivien lintujen munia ja poikasia on meillä vaiettu. Hiljaisuus laskeutui tutkimuksen ylle myös silloin, kun riistakameran kuvassa metsä­kauris tuhosi kolme maalinnun tekopesää. Valkohäntäpeura tuhoaa pesiä kotonaan Yhdysvalloissa; meillä vieraslajia ei tutkita tekopesien ja riistakameroiden avulla. Maaseudun Tulevaisuudessa oli hyvä juttu valkohäntäpeuran tuhoista mustikanvarvikossa.

Talouskatastrofi koittaa Suomen sikatiloille, jos tänne leviää afrikkalainen sikarutto. Tanska rakentaa Saksan rajalle aidan Jyllannissa.

Kannanhoitajien näytöt on nähty, ja liian moni kärsii nyt ja tulevaisuudessa. Vanhojen jahtijäärien jäykkä nurkkakuntaisuus käy kalliiksi. Yhä useammat katsovat MTK:n suuntaan pulmaa helpottavia toimia odottaen.

Yksityinen maanomistajakin voi toimia ja rajata maillansa metsästyksen sorkkaeläimiin. Metsäkana- ja vesilintujen kannat ovat lintuatlaksen mukaan niin ohuet, ettei luonnosta pitävä ihminen salli niiden jahtia maillansa.

Valkohäntäpeuran metsästyksen luvanvaraisuudesta tulisi luopua metsäkauriin metsästyksen tapaan.

Palataanpas Saksaan. Villisikoja on kaksi miljoonaa, ja jos yksi sika virtsaa 2 litraa vuorokaudessa, vuodessa karttuu virtsaa 1,46 miljardia litraa, sonta ja kaasut päälle. Vaikuttaako tämä ilmastoon?

Entä metsäkauris. Jos luoti ja auto tappavat 1,38 miljoonaa kaurista vuodessa, niin mikä on 2,5 miljoonan märehtijän ja punkinkantajan vaikutus ilmastoon?

Tolkuton meno tulee tiensä päähän, mitä pikemmin, sen parempi.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.