Kolumnit 12.12.2019

On syntynyt illuusio siitä, että metsiemme hiilinielujen suuruuden voi ennustaa pitkälle tulevaisuuteen, kirjoittaa Risto Isomäki.

Suomalainen metsäkeskustelu on viime vuosina pyörinyt EU:n maankäytön hiilipäästöjä ja hiilinieluja koskevan direktiivin ja siihen liittyvien kansallisten raporttiluonnosten ympärillä. Tämän seurauksena hiilinieluja koskevasta keskustelusta on tullut niin sekavaa, ettei juuri kukaan ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt, missä mennään.

Luonnonvarakeskuksen hiilinieluja koskevat laskelmat kasvavat ensin vuonna 2018 paljon aiempaa suuremmiksi ja sitten pienenevät jälleen.

Marraskuussa 2019 Helsingin yliopiston tutkijoiden Hyytiälän tutkimusasemalla tekemät pitkäaikaiset mittaukset puolestaan kertovat, että Suomen metsät ovat selvästi luultua suurempi hiilinielu.

Metsien maanpäällisten hiilivarastojen koko on helppo laskea, mutta maanalaisten hiilinielujen mittaaminen on vaikeaa. Maaperän hiilinieluja on käytännössä mahdollista mitata tarkasti vain huipputeknisellä laitteistolla, joka mittaa jatkuvasti sekä alas- että ylöspäin kulkevia kaasuvirtoja ilmassa. Tästä syystä Hyytiälä on ensimmäinen luotettava metsiemme hiilinieluja koskeva mittaustulos. Kaikki aiemmat laskelmat ovat perustuneet maaperän osalta niin sanotusti oppineisiin arvauksiin.

Syksyllä 2019 alkaa myös olla selvää, että sellun epänormaali, metsäyhtiötkin yllättänyt hintapiikki maailmanmarkkinoilla on ohi. Toisin sanoen perusennuste tästä eteenpäin on se, että hakkuiden määrät Suomen metsissä kääntyvät jälleen laskuun.

Tässä tilanteessa Luke äkkiä ilmoittaa puolittaneensa Suomen metsien hiilinielujen koon uusimmissa laskelmissaan.

Miten tutkimustulokset voivat heitellä näin? Eivät ne voikaan. Luken laskelmat eivät ole tutkimuksia, vaan kyse on siitä, millä tavalla asia raportoidaan EU:lle. EU:n virkamiesten kanssa käydyt neuvottelut ja heidän muuttuvat toivomuksensa vaikuttavat siihen, mitä raportoidaan tai ei raportoida, miten raportoidaan ja miten laskut tehdään. Empiirisen metsätieteen tutkimustulokset säilyvät ja täydentyvät pikkuhiljaa, mutta ne antavat kovin erilaisia numerosarjoja riippuen siitä, miten tietokoneet ohjelmoidaan.

EU:n direktiivi on myös synnyttänyt vaarallisen illuusion siitä, että metsiemme hiilinielujen tuleva suuruus olisi mahdollista laskea ja ennustaa tarkasti pitkälle tulevaisuuteen.

Todellisuudessa emme tiedä, milloin kaarnakuoriaiset muuttavat Etelä-Suomen havumetsät hiilinieluista merkittäväksi hiilipäästöjen lähteeksi. Näin on jo käynyt Kanadassa ja monissa Keski-Euroopan maissa, mutta ongelman leviäminen Suomeen riippuu siitä, miten nopeasti ilmasto jatkossa lämpenee. Asiaan vaikuttaa myös se, miten nopeasti havupuita korvataan haavalla, koivulla ja muilla lehtipuilla. Metsäpalojen ja aiempaa kovempien myrskyjen vaikutuksia on vielä vaikeampi ennakoida.

Myös metsänomistajien ajattelun sekä metsiemme puuntuoton kehittymistä on mahdoton ennustaa tarkasti. Kuutiomäärät riippuvat muun muassa siitä, miten nopeasti lämpenemisestä ja ylimääräisestä hiilidioksidista erityisen paljon hyötyvien puulajien viljelyala kasvaa.

Monet ovat viime aikoina tulkinneet valtakunnan metsien 12. inventoinnin tulokset osoitukseksi siitä, että Suomen metsien kasvu on jo ohittanut korkeimman huippunsa. Tämä ajatus lienee myös Luken viimeisimmän tietokoneajon taustalla.

Anteeksi, että sanon tämän näin tylysti, mutta tällainen ajattelu on eräänlainen uusi Flat Earth Society eli Litteä maapallo -seura, samanlainen kuin ilmastonmuutoksen kieltäjien liike. Suomi sijaitsee niin pohjoisessa, että puiden kasvun on jatkossakin yksinkertaisesti pakko voimistua sitä mukaa kuin ilmasto lämpenee. Tiettyjen puulajien kuten haapojen ja poppeleiden kasvun pitäisi empiiristen kokeiden mukaan noin kaksinkertaistua lämpenemisen ja hiilidioksidipitoisuuden kasvun yhteisvaikutuksen takia.

On surullista, että Suomen metsien tulevaisuuteen liittyviä tärkeitä keskusteluja joudutaan nykyään käymään EU:n direktiivien pohjalta. EU:lla kun on paha tapa synnyttää jonkinasteista sekasortoa aina, kun se koskee johonkin.

Aarre-lehden kolumnisti kirjailija Risto Isomäki (s. 1961) tunnetaan tieteisromaaneistaan, tietokirjoistaan ja tiedeaiheisista lehtiartikkeleistaan.