Kolumnit 30.01.2020

Maltti ja järki harvennuksilla lisäisi kiertoajan hiilensidontaa, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Metsänomistaja on ylennetty sankariksi ilmaston pelastustalkoissa. Minusta metsänomistaja on aivan liian usein uhri. Kasvava osa metsänomistajista asuu kaukana metsästään ja on riippuvainen palveluja tarjoavien organisaatioiden osaamisesta ja ammattimoraalista.

Avohakkuilla pelottelu on saavuttanut käsittämättömät mittasuhteet. Lipevät markkinoijat korostavat, kuinka he tarjoavat metsänomistajille vaihtoehtoja, usein juuri avohakkuille. UPM imeltelee jatkuvalla kasvatuksella ikään kuin talolla ei olisi tarpeeksi talvileimikoita. Ikävää on, että jatkuvan kasvatuksen jälkien monikymmenvuotinen korjuu-urakka tuntuu olevan nykypäättäjille ja monille toimittajille ihan outo asia.

Laskin avohakkuiden pinta-alan osuuden kaikkien hakkuiden alasta kymmenvuotiskaudelta 2009–2018. Avohakkuita oli hakkuiden pinta-alasta vähiten vuonna 2012, 17,3 prosenttia, eniten vuonna 2016, 21,6 prosenttia.

Metsänomistaja valitsee itse tai ammatti-ihmisen kanssa hakkuutavaksi yleisimmin harvennuksen, jossa valitaan kasvamaan puiden kasvukilpailun voittajia, joilla on hyvät juuret ja pitkä, elävä latvus. Näin saadaan maan vesi ja ravinteet, auringon valo ja lämpö sekä ilman hiilidioksidi tehokkaasti jalostettua uudeksi puuksi. Runsas hiilensidonta ja hyvä taloustulos lyövät kättä.

Kun seuraava puusukupolvi istutetaan jalostetuilla taimilla, kasvu ja hiilensidonta paranevat 20–25 prosenttia.

Hakkuilla voidaan myös vaihtaa metsän puusukupolvi luontaisesti. Luke tuottaa tiedot männyn, kuusen ja koivun siemensadoista vuosittain. Hyvä sato kannattaa hyödyntää. Hakkuussa siementämään valitut emopuut poistetaan ylispuuhakkuulla taimia kiusaamasta.

Hakkuiden ja taimikonhoidon laatu on kestomurheen aihe. Tarkastusten tulokset eivät iloa nosta. Otoksen niittaaminen koko maata koskevaksi kertoo metsänomistajien kärsivän isot tappiot. Taimikot jäävät liian tiheiksi, harvennuksissa taas otetaan puuta enemmän kuin olisi järkevää. Nuoren metsän kunnostuksessa arvosanan ”hyvä” sai alle puolet kohteista, Pohjanmaalla alle joka kolmas.

Harvennushakkuissa työn jälki oli ”hyvää” 55 prosentilla kohteista. Liian harvaksi, silti ”lainmukaiseksi”, hakattiin yli kahdeksan prosenttia kohteista. Jos otos on edustava, metsiä hakataan liian harvaksi kymmeniä tuhansia hehtaareja vuosittain.

”Lainmukaisuuden” tiheysrajan täyttävä metsä voi olla karmea harveikko. Ja ”virheellinen” eli lainvastainen jää viranomaisen tiedotteissa selvittämättä. Tapahtuuko tunaroinnin tantereelle mitään? Entä meneekö tieto metsän tuhoamisesta maanomistajalle?

Mitä on hiilensidonnan ja järkevän taloudenpidon kannalta nuoren metsän kunnostuskohde, jolta hakkuu- ja ajokone valtion tuella keräilevät 20–30 litran runkoja tien varteen, missä lehtipuuvaltaiset kasat odottavat yli vuoden hakkuria ja rekan kyytiä ”energiantuotantoon”. Kuluttaako sähläily fossiilienergiaa enemmän kuin puunhötöstä pannussa irtoaa?

Ruotsalainen ATL-lehti uutisoi äskettäin Fredrik Reuterin tutkimuksen, joka hyvin laihaksi lohdukseni kertoi, ettei meno länsinaapurimme metsissä ole sen parempaa kuin meilläkään.

Avohakkuu antoi vuonna 1984 Ruotsissa keskimäärin 180 kuutiometriä puuta hehtaarilta, vuonna 2015 vain 260 kuutiota. Kirjoitan ”vain” siksi, että Reuterin mukaan luvun tulisi olla paljon isompi.

Koneyrittäminen kannattaa sitä huonommin, mitä heikommille taimikonhoidon jäljille yrittäjä joutuu hakkuulle. Surkeutta yritetään paikata raa’alla hakkuulla.

Ensiharvennushakkuiden pino oli kasvanut Ruotsissa edellä mainitussa aikavertailussa 77 prosenttia, myöhempien harvennusten 58 prosenttia. Reuterin mukaan harvennukset ovat nyt aivan liian voimakkaita ja ne tehdään liian myöhään. Tutkija laskee metsänomistajien päätehakkuutulojen jäävän 20 prosenttia optimaalisesta liian rajujen harvennusten takia. Maltti ja järki harvennuksilla lisäisi kiertoajan hiilen sidontaa 40 prosenttia.

Olisiko tässä aihetta Ruotsi–Suomi-yhteistyöhön, tutkijoiden, yrittäjien, arjen toimijoiden? Uskon että hyviä käytäntöjä löytyy monistukseen. Iso raha on tyrkyllä, ilmastokin kiittää.

Metsänomistajan kannattaa vaatia kauppakirjaan pyöreiden suositusten sijaan numeroina jäävän puuston tiheys. Sopimusrikkomus on korvauksen ja uutisenkin aihe.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.