Kolumnit 27.02.2020

Isot rahat on voitettavissa metsänhoidon laadulla ja tehokkuudella, kirjoittaa Juha Aaltoila.

Keksin mielestäni hyvän otsikon, mutta samassa töksähtää otsassa. Käsiala, niin, 1950-luvun kansakoulun kaunokirjoitus harmitti minua kovin.

Saimme opettajalta uudet kynänvarret ja kiiltävät terät, joissa luki Irinoid. Ansioluetteloni Irinoid-kausi päättyi umpisiniseen vihonsivuun. Mustepullo karkasi pulpetin kotelosta ja kuohui yli. Sykerrys jatkui lyijykynällä vihon kuivina kestäneillä sivuilla.

Käsiala tuli yllättäen vastaan Uudenmaan-Hämeen piirimetsälautakunnassa, ensimmäisessä metsänhoitajan työpaikassani vuonna 1974.

Kollegani olivat yhtä lukuun ottamatta tulleet taloon sodasta. Päämetsänhoitaja komensi heistä minulle perehdyttäjän. Kuulin parilla maastoreissulla, millainen käsiala eli leimausten ja hakkuiden jälki missäkin pitäjässä oli.

Arvoasteikon pohjalla olivat harsijat. ”Kato ny tuallaasta jäläkee, onkoos tuas erees sataa kuutioo hehtaaril.”

Oli ikävää nähdä, kuinka poimintahakkuilla välteltiin metsänviljelyä, kevään kiivasta taimirallia ja istuttajien palkkausta. No eipähän tullut sitten vaivaa taimikonhoidostakaan. Tyyliin kuului kehua kellokasisännille kovia tukin hintoja, ei koskaan hyviä, mutta parhaita ”kuulemma” maksettuja.

Työtä painettiin paita hiessä leimauksilla. Satunnaisten avohakkuidenkin puut merkattiin monin paikoin kirveellä, kuitupuu yhdellä, tukkipuu kahdella pilkalla.

Uskoani metsänhoitoon vahvisti alueemme länsikolkan pienen metsänhoitoyhdistyksen ainoa toimihenkilö. Hän oli kääntänyt epämääräiseen tukin keräilyyn tottuneen väen uudistushakkuisiin, kulotuksiin, viljelyyn. Harjujen siemennyksestä vastasivat tarkoin valitut valiomännyt.

Mies oli sisäistänyt metsätyön merkityksen, innosti isäntiä ja vei metsurin sinne, missä omistaja ei ehtinyt tai jaksanut töitä tehdä.

Uudet polvet selkiytyneissä organisaatioissa ovat korjanneet tilannetta. Niin luottamus- kuin ammattiväkikin tuntee vastuunsa. Mutta mittarit vain ovat silti punaisella monessa asiassa. Olen toistanut metsänhoidon ja hakkuiden rästejä ja heikohkoa laatua usein. Isoja tappioita tulee, kuutiometreinä, euroina.

Huippuluokan harvennuksen jälkeä ylpeänä esittelevä metsänomistaja kertoo, ettei juuri katso harvennusleimikon kaupassa puun hintaa, vaan kaupan ehto on se, että hakkuukonetta ajaa Matti Virtanen, tuttu harvennusten taituri.

Virtasen maine leviää, hänellä riittää yllin kyllin töitä taimikkonsa huolella hoitaneiden puuntuottajien mailla. Toisin voi olla aloittelevan nuoren konemiehen. Hänen töiksensä lankeaa ”taimikon jätän tiuhaksi – kone ei mahdu töihin” -linjan metsiä. Riittävä pusikkokylpy pesee pihkat miehestä, joka lähtee metsästä muualle. Kuljettajista on pulaa, eli töitä riittää.

Taiturille ja keltanokalle ovat yhteistä pitkät työkatkot. UPM on vuosittain maksanut noin 60 miljoonan euron tulospalkkiot, isot myös lakkoherkille paperimiehille. Hyväosaisen lakko tuo työttömyyttä yrittäjän konekuskille. Ja jos ei lakko katko ansiota, niin läpimärkä maa ja tie tai paksu lumi.

Kävikö metsäalan työnantajille samoin kuin kunnille liukkaiden sijoittajien dynaamisesti ohjaamassa vanhusten varastoinnissa? Rikottiinko toimivaa uudistamisvimmassa, hylättiinkö koetellut käytännöt, koko metsäalan ansainnan kivijalan valavien työntekijöiden arvostus ja heistä huolehtiminen?

Hoitajia tulee Filippiineiltä saakka koulutettaviksi, mutta mistä maasta metsuri tulee ja kuka hänet paimentaa tekemään huippulaatua?

Kiitos tekijöille työn laadun seurannasta! Kuka seuraisi työn hintoja? Metsänomistaja-asiakkaat elävät uskomusten ja korulauseiden varassa vailla mahdollisuutta vertailla palvelujentarjoajien hintoja ja laatua.

Ironian huippua edustaa tilastonikkarin vastaus kysyjälle, ettei tietoja voi julkistaa tekijöittäin, koska kilpailulait estävät moisen. Metsäjätiltä saatu kuulakynäkö todistaa kilpailukyvyn asiakkaalle? Vaiko mahdollisuus voittaa arvalla 200 euron arvosta heinän poljentaa?

Jos pelloilla ja navetoissa killitettäisiin viljan ja maidon hintaa samalla hartaudella, jolla metsänhoitoyhdistykset seuraavat, selittävät ja spekuloivat puun hintaa, meillä olisi nälkä.

Isot rahat on voitettavissa metsänhoidon laadulla ja tehokkuudella, kustannussäästöillä ja tukkisadon kasvulla.

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.