Kolumnit 08.11.2016

Tieto kasvatustavoista tuo selvää rahaa, mutta se ei kelpaa metsäväelle.

Metsänhoidon onnistumiset palkitsevat ilolla. Hyvä taimikko, pystykarsinnalla ja lannoituksella huippuviilun tuotantoon viritetty männikkö tai vaikkapa puuntuhkalla mahtikasvuun ampaissut suometsä – onnistumisen äärellä kelpaa jutella metsänomistajan kanssa. Luonto palkitsee uutteraa osaajaa.

Liian usein mieli apeutuu heiniin hukkuviin taimiin tai hakkuussa harvaksi revittyyn kuusikkoon, jota tuulenkaadot koristelevat tuhohyönteisten häihin. Silloin mietin, miksei noissakin metsissä ole sovellettu metsäntutkimuksen tuottamaa tietoa, käytännön töissä laajalti toimivaksi koettua.

Kysymykseen vastaamista vaikeuttaa valitus metsätalouden heikosta kannattavuudesta ja halpuutetusta kuitupuusta.

Tuntemani menestyvät puuntuottajat eivät tuota puoli-ilmaista energiapuuta kuin oman taloutensa lämmitykseen. Halvan kuitupuun tuottamisen vaiheenkin he jättävät mahdollisimman lyhyeksi.

Vanhin hyvän tutkimustiedon hylkiminen koskee koivua. Sain olla 1970-luvulla nyt jo edesmenneen koivuapostoli Jyrki Raulon opetuslapsena. Mittasimme isot alat koivun jälkeläiskokeita. Halu löytää huippualkuperiä oli kova. Raulon tutkimukset poikivat opit rauduskoivun kasvatukseen.

Sadat bussilastit metsäväkeä vieraili näyttävillä koealoilla. Ison puun pientä ikää epäiltiin alkuun. Vaan ei uponnut oppi otsaluun taa. Viime vuosilta tulee mieleeni vain yksi hyvin harvennettu koivikko Ruovedeltä.

Rauduskoivun optimaalinen harvennuksen ajankohta rajoittuu kolmeen vuoteen. Unohdettu koivikko karsiutuu ylitiheydessä lumituhoille herkiksi raipoiksi. Koivun vaneri- ja sahatukin sato jää yleisesti etäälle optimista. Laajoilla peltojen metsityksillä on kärsitty ja kärsitään valtavat menetykset.

Jakautuuko isännän ja metsäammattihenkilön vastuu niin tarkoin tasan, ettei kumpikaan osaa estää koivikon pilaantumista ajoissa toimien?

Valkeasta koivusta sysimustaan kuuseen. Kuusen tyvilaho riivaa Etelä-Suomen metsiä. Läpilahojen kuusenkantojen väleihin on istutettu yleisesti ja laajasti kuusta.

Meno halveksii tutkittua tietoa, järkevää työntekoa, metsätaloutta. Törmäsin viime keväänä korvasienten keruussa metsuriin, joka istutti kuusia lahoalueelle. Yhdessä surimme surkeutta. Mitä sanovat aikanaan metsän perivät tai ostavat ihmiset onttojen puiden äärellä?

Metsäpatologien perusteltuja varoituksia uhmataan, kun ei voida kasvattaa koivua tai haapaa kuusisukupolvien välissä. Toivottavasti eväsleivillä on hirvenlihaa!

Pankkiirien tarjoukset rahan koroksi ovat nyt surkeat. Eivätkä ne ole ikinä olleet hääppöiset verrattuna tukkipylväikön mittoja lähestyvän metsän kasvatuslannoitukseen laitetun rahan tuottoon.

Vuonna 2014 kasvatuslannoituksia tehtiin yksityismetsissä 9400 hehtaaria. Jos työala oli keskimäärin 10 hehtaaria, huippusijoituksesta pääsi nauttimaan 940 metsänomistajaa, noin 0,2 prosenttia yksityisistä metsänomistajista.

Isäntien suosiosta kilpailevat metsänhoitoyhdistykset ja metsäyhtiöt joutuvat outoon valoon. Miksi tärkeäksi kehutulle asiakkaalle ei tarjota parasta, huippusijoitusta? Parhaissa metsänhoitoyhdistyksissä kasvatuslannoitus on osa metsätalouden vuotuista työkiertoa.

Metsäteollisuus märisee puupulan uhkaa. Isäntien metsätiedot pitäisi saada omille tietokoneruuduille, ja johan liikkuisi puu.

Tutkittu tieto on karua. Metsänomistajien kyselytutkimus paljasti, etteivät yhtiöiden puunostajat ota yhteyttä isäntiin kuin ani harvoin, jos ollenkaan.

Metsätietoa on koottu 1970-luvun aluesuunnitelmista lähtien, on huipputarkat satelliittikuvat, joille saa tilojen rajat. Uusin huuto ovat laserkeilausten aineistot, epätarkoiksi moititut.

Ja yhtiöiden herrojen parku tiedon puutteesta jatkuu. Kolkuttavalle avataan ovi, ehkä jutustelun myötä metsäsuunnitelmakin. Naapuritkin kannattaa jututtaa, kun kerran koneet töihin tulevat.

Jos kaikki metsänhoitoyhdistykset aktivoisivat metsänomistajia hakkuille samalla tavoin kuin esimerkiksi Päijät-Hämeen metsänhoitoyhdistys, puun ylitarjonta olisi karmiva. Tuoreet tehdasinvestoinnit ja Äänekoskelle nouseva jätti poistavat tuota uhkaa.

 

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.