Kolumnit 27.01.2017

Kasvavat suojelupaineet, valtion rahantarve ja hoitorästit, luettelee Juha Aaltoila Metsähallituksen huolia.

Valtion metsätalous ajautuu umpi­kujaan moninaisissa paineissa. Metsät eivät yksinkertaisesti riitä kaikkeen vaadittuun – eduskunnan päättämään rahan tuloutukseen, suojeluelinkeinon kasvuun, moottorikelkkareittien hiljaisuuskulisseiksi, muuhun luontomatkailuun.

Nyt on alkanut ties kuinka mones ”pelastakaa viimeiset pohjoiset ikimetsät” -kierros, jossa WWF ja Greenpeace saavat tuekseen Luonto-Liiton. Mikäli vanha meno jatkuu, Metsähallitus rauhoittaa laajat alat metsiämme talouskäytöltä.

Suomussalmi sopii hyvin esimerkiksi valtion metsien museoinneista. Suomussalmen valtionmaista on lukuisien metsäkiistojen seurauksena metsätalouden käytössä tätä nykyä vain 55 prosenttia. Mutta sekin on liikaa: nyt vaaditaan 1 000 hehtaaria ”viimeisiä” lähi­virkistysmetsiä suojeluun kaikilta hakkuilta.

Ja jotta liito-oravan turkki ei kuluisi puhki neitseellisen luonnon puolustustaistoissa, nyt on aseena luontomatkailu.

Valtion omaisuuteen suhtaudutaan niin kuin sillä ei olisi arvoa lainkaan. Muistan hyvin, kuinka metsätyöporukkaa kuskanneen Transitin kuskia yllytettiin ajamaan kivien ja kantojen seassa tyyliin ”puota menemhän vain, kyllä valtion vehkhet kestää”.

Eivät muuten kestä. Vuosia sitten MTK:n kenttäpäällikkö Heikki Rahko soitti Kajaanista ja kertoi metsänomistajien ihmettelevän valtion nuorten metsien avohakkuita.

En ollut uskoa korviani, mutta silmiä oli uskottava, kun metsävaltion eläkeläinen esitteli kohteita. Jopa alle 50-vuotiaita, yhden pienen tukin tyveltä antavia puustoja oli avohakattu.

Maataloudessa tuhotyölle on osuva nimi, sirppihalla: leikataan kypsymätöntä viljaa.
Mitä järkeä on hakata aukoksi männiköitä, joissa runkojen kasvu juuri kiihtyy tuottamaan vauhdilla 50 euron tukkia 11 euron arvoisen kuitupuun sijasta?

Alaikäisten metsien aukoksi repiminen tuottaa vähän rahaa, jonka kiireisin käytön kohde ei mahda olla metsänhoito.

Asiaa pitäisi kysyä eduskunnalta. Se asettaa valtion metsille vuosittain tulostavoitteet, jotka ovat liian isot. Siinä syy sirppihallaan.

Myöhäistä on nyt kysyä sitäkään, oliko esimerkiksi Suomussalmella Metsähallituksen tekemään noin 9 000 hehtaarin kangasmetsien rauhoitukseen eduskunnan päätös, kuten tuon kokoluokan asioissa pitää olla?

Rujot otteet eivät auta Metsähallitusta ylös yltiöpäisen suojelun seuraamuksista.

Taannoin Metsähallitus alkoi periä metsäautoteidensä käytöstä yksityismetsänomistajilta 15 senttiä kilometriä ja kuutiometriä kohden. Esimerkiksi 50 kuutiometrin kuitupuukuorman tienkäyttömaksu 30 kilometrin päästä leimikolta nelostielle maksaa 225 euroa. Kantorahaa myyjälle karttuu noin 600 euroa. Puun varastoinnista tien varteen laskutetaan 25–50 senttiä kuutiometriltä.

Tämä on nyt sitä valtion metsätalouden yhtiö­aikaa.

Työllisyyden turvaaminen on historiaa. Metsurit lomautetaan tammi-maaliskuuksi, ja alle 60-vuotiaita kannustetaan irtisanoutumaan vuoden palkan turvin. Työt on tarkoitus ohjata yrittäjille.
Jo vuonna 2012 SAK:n Puuliiton metsuri­jäsenistä reilusti yli puolet eli 57 prosenttia oli 50–60-vuotiaita ja 12 prosenttia yli 60-vuotiaita.

Ehkäpä kuitenkin Metsähallituksen väki ja etevät konsultit saavat yhteistuumin ujutettua karun menon PEFC-sertifikaatin osioon ”sosiaalinen kestävyys”, mistä se on helppo nostaa juhlapuheisiin. Skool!

Metsänhoidon rästit liitetään usein kaupunkilaisten, iäkkäiden, kiireisten tai rahattomien yksityisten metsänomistajien metsiin.

Valtion mailla on 11. valtakunnan metsien inventoinnin mukaan myöhässä 75 600 hehtaaria taimikonhoitoa ja 111 400 hehtaaria ensiharvennushakkuita. Viivyttely nostaa työkustannuksia.
Rästitöiden lisäksi tulisi lähimmän viiden vuoden aikana hoitaa 88 100 hehtaaria taimikoita ja harventaa parhaille puille kasvutilaa 287 000 hehtaarilla.

Metsureiden vähentäminen tässä saumassa on outo ratkaisu. Rahan repiminen nuorten metsien avohakkuista tulee lopettaa. On aika sijoittaa rahaa uuden puusadon turvaavaan metsänhoitoon. Vastuu on eduskunnan.
 

Aarteen kolumnisti Juha ”Koltta” Aaltoila (s. 1947) pääsi taimien lajitteluun 11-kesäisenä, siitä ura yleni aukkojen viljelijäksi. Metsänhoitajan työ yksityismetsissä vei hänet vuonna 1986 kynän varteen, ja kynä on pysynyt terävänä.