Pikkupoikana aikuisten töissä: ”Sinä päivänä sain ehkä ensi kerran kokea positiivista palautetta, jota jokainen ihminen tarvitsee työelämässä”

Lukijoiden kirjoitukset 25.02.2021

Kari Kärkkäinen pääsi lapsena osallistumaan rajankäyntiin. Maanmittarin lämmin suhtautuminen jäi mieleen: ”Kun hän otti minulta linjakepin ja iski sen maahan, tunsin osallistuvani miesten töihin”, Kärkkäinen kirjoittaa Aarteita metsästä -kirjoituskilpailuun lähettämässään tekstissä.


Risto Jussila
”Se aarre, jonka maanmittari minulle antoi, oli osallistumisen mahdollisuus”, kirjoittaa Kari Kärkkäinen.

Tämä on kuusivuotiaana poikana tallentunut muistikuva, joka on palannut elämäni eri vaiheissa mieleen. Paikka oli syrjäkylä Itä-Suomessa. Kotitalooni ei vuonna 1958 päässyt autolla kuin reilun kilometrin päähän.

Syyskesäisenä aamuna pihaan tuli mies. Muistan, että hänellä oli pokasaha olalla. Isäni oli hakenut vesurin, ja miehet istuivat portaille juttelemaan. Sain käsityksen, että he olivat menossa metsään, ja hain itsekin kassaran. Sen hallintaoikeuden sain, kun olin isän mukana peltoa raivaamassa. Tärkeintä oli pitää huoli siitä, ettei se katoa, olin vastuussa siitä.

Isän ja miehen siinä jutellessa kärritietä pitkin asteli kaksi miestä, joista toisella oli karttalaukku. Miehet kättelivät. Sekin jäi mieleen, kun tavallisesti niin ei tehty.

Kaikki neljä läksivät liikkeelle tietä myöten, ja minä säntäsin mukaan kassaran kanssa. Isäni sanoi, että jää sinä kotiin, meillä menee pitkään. Karttalaukkumies katsoi minua ja sanoi sitten, että kyllähän myö yksi lisämies tarvitaan, otetaan vaan poika mukaan.

Isäni taisi vielä jotakin sanoa vastaan, mutta eteenpäin lähdettiin.

Tehtävän nimi oli rajankäynti, ilmeisesti rajalinjan aukaisu pyykkien välillä. Muistan vieläkin, miltä pyykiltä alettiin.

Miehet aukaisivat linjaa, ja karttalaukkumies veisti linjakeppejä. Itsekin toksailin muutamia pieniä puita nurin, mutta pian kyllästyin. Jostakin syystä halusin miellyttää karttalaukkumiestä, ja aloin tekemään linjakeppiä. Ensimmäinen oli liika pieni, ja sain ystävällistä palautetta yrittämisestä. Seuraava oli sopiva, tosin vaati hieman viimeistelyä. Voi sitä tunnetta, kun minun keppini kelpasi rajalinjaan.

Työ eteni. Isäni sanoi, että nyt saat lähteä kotiin, tulee eteen louhi ja suo. Siltä paikalta oli polku kotiin, joten minut saattoi turvallisesti lähettää yksin takaisin. Olinkin jo kyllästynyt, koska kuusenoksat pistelivät paljaita käsiäni.

Läksin jo polkua pitkin, kun karttalaukkumies huusi, että älähän vielä mene, pitäähän se työmiehelle palkka maksaa. Palasin miehen luo, ja hän kaiveli lompakostaan kolme kolikkoa. Sen muistan, että ne olivat erikokoi­sia. Hän antoi ne minulle ja sanoi, että ei sitä töitä ilman palkkaa tarvi tehdä. Mieleeni jäi myös miehen ystävällinen hymy. Se oli näin jälkeenpäin ajatellen harvinaista tuonaikaisten miesten maailmassa.

Voin vakuuttaa, että nyrkissäni olleet kolikot eivät kotimatkalla päässeet putoamaan. Se oli ensimmäinen palkkani. Oli siinä äidille kerrottavaa.

Olen usein ajatellut, kuinka hienoa olisi ollut aikuisena tavata tämä lapsirakas maanmittari. Hän otti huomioon lapsen ja teki vaikutuksen puhumalla kuin aikuiselle. Kun hän otti minulta linjakepin ja iski sen maahan, tunsin osallistuvani miesten töihin.

Sinä päivänä sain ehkä ensi kerran kokea positiivista palautetta, jota jokainen ihminen tarvitsee työelämässä. 50-luvulla ei kuusivuotiaalla lapsella ollut juuri sen suurempaa maailmankuvaa kuin minkä pihamaalta näki. Silti osallistumisen halu oli voimakas.

En väitä, että tämä yksittäinen muisto olisi vaikuttanut ammatinvalintaani, mutta tuon yli 60 vuotta sitten tapahtuneen jälkeen olen saanut nauttia hyvin monipuolista antia metsästä. Palkkaa olen ennen eläkeikää nauttinut lähes 50 vuotta metsäalan toimihenkilönä, ja elämäni lähes kaikki harrastukset ovat liittyneet luontoon.

Se aarre, jonka maanmittari minulle antoi, oli osallistumisen mahdollisuus. Sitä aarretta vaalin vieläkin.

Kari Kärkkäinen

Lieksa

Aiheeseen liittyvät artikkelit