Aluksi klapien pilkkominen kirveellä oli työlästä, eräänä sadepäivänä huomasin yhtäkkiä sen taidon kuitenkin osaavani, kirjoittaa Aarteen lukija

Lukijoiden kirjoitukset 23.03.2021

Jemina Kuisma kertoo Aarteita metsästä -kirjoituskilpailuun lähettämässään tekstissä laskeneensa, että yhdelle klapille tulee laskutavasta riippuen helposti kymmenenkin kosketuskertaa, ennen kuin se leimahtaa liekkeihin saunan pesässä.


Saara Lavi
”Metsässä samoillessa en tunne eroa oman ja toisten omistaman metsän välillä. Metsä on kaikkien, ja siellä on kaikki”, kirjoittaa Jemina Kuisma.

Klapeista se alkaa ja siihen se päättyy. Papan viimeiseen klapipinoon ei ole kukaan meillä kajonnut. Sen annetaan palaa ihan omaan tahtiinsa metsätien haarassa. Isäkin on jo eläkkeellä ja kasvattaa omia klapipinojaan. Eivät mökit kylmene aivan heti hänenkään jälkeensä.

Klapeista kai se meilläkin lähti, tai haloista. Tuli ostettua vanha, tuulinen hirsitalo miehenmentävällä leivinuunilla, puuhellalla ja kahdella takalla. Piti saada jotain, jolla lämmittää. Naapuripitäjästä tilatut heittomotit oli kuivattu kiireessä, ja home sen kun pöllähti pirttiin kantaessa.

Kaadettiin ensin pihalta pahimmat näkösuojat pois. Kesäinen syöksyvirtaus osoitti, että pitkäksi venähtänyt kuusiaitakin oli syytä pistää pinoon. Tuli myyntiin hehtaarin pikkupalsta hyvien tieyhteyksien päässä. Päätettiin ostaa. Ensimmäisenä talvena oli liikaa lunta, mutta rämmittiin silti harventamassa. Opin tuntemaan, miltä tuntuu, kun tukkisakset pyöräyttävät vähän rannetta ja nahkakinttaat kastuu, pihkan ja moottorisahan tuoksut höystettynä nuotiosavuilla.

Kun ensimmäistä pyöröpinoa kasattiin näytösluontoisesti pihan perällä, naapurin isäntä hekotteli vanhaa viisautta siitä, miten itse tehty polttopuu lämmittää moneen kertaan.

Silloin laskin, että yhdelle klapille tulee laskutavasta riippuen helposti kymmenenkin kosketuskertaa, ennen kuin metsässä seisonut koivun pätkä leimahtaa liekkeihin saunan pesässä.

Aluksi klapien pilkkominen kirveellä oli työlästä ja vähän vaarallistakin. Eräänä sadepäivänä huomasin yhtäkkiä sen taidon kuitenkin osaavani.

Paljon voisi puista ja hirsistä kertoa tarinoita. Miten veistettiin hirsisauna siitä kuusi­aidan ryökäleestä. Miten pässit kuorivat puolet latotarpeista välipalakseen, ja miten klapituiko melkein kaatui päälleni. Nahkakinttaita on kulunut jo sen kymmenen paria. Kirveenvarresta välittyvä tärähdys on ravisuttanut päätetyöskentelyssä jumiutuneita epäkkäitä hyvän tovin.

Paljon olisi tarinoita kerrottavana haapapuisilta lauteilta niistäkin uudemmista pikkupalstoista. Yhdeltä löysin karhun jätökset ja monta pensasta katajanmarjaa, joka on Aarre-lehden melkein jokaisen liharuokareseptin perusmauste. Kaupan maustehyllystä marjoja saa hakemalla hakea löytämättä sittenkään.

Viimeisinä vuosinaan pappa sanoi jälkikasvulleen: ”Pojat, metsiä älkää sitten myykö.” Kun papasta aika jätti, perintö ei ollut kummoinen. Isästä ja sedistä tuntui, ettei metsäomistuksissa päästy oikein sopuun, ja metsät myytiin pois.

Pala kerrallaan ostan metsää takaisin, vaikka metsässä samoillessa en tunne eroa oman ja toisten omistaman metsän välillä. Metsä on kaikkien, ja siellä on kaikki.

Jemina Kuisma

Kärsämäki

Aiheeseen liittyvät artikkelit