”Kun malttaa kulkea hiljaa metsässä, voi löytää aina jotain uutta”, kirjoittaa Aarteen lukija

”Suorastaan kunnioitan tätä marjaa, siksi se on tämän metsäsuon aarre”, Pyynönen kirjoittaa karpalosta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kun kuljen metsässä yksin tai lapinkoirani Hillan kanssa, etsimme aurinkoista paikkaa, jossa levätä. Kun sellainen löytyy harjun laelta, pysähdymme vain katselemaan kaukaisuuteen. Allamme kova kallio, yllä avaruus, ja ympärillä metsä, joka huojuu hiljaa tuulessa.

Metsä on aarre sinänsä. Sen omistaminen on sekä henkilökohtaista että yhteistä. Metsän arvo on mittaamaton, sen sisälleen kätkemät aarteet moninaisia.

Kun vaellan eteenpäin kallioharjanteen taakse, tulen meidän pienelle suollemme, joka on kuin kattila. Vesi seisoo siinä, ja sammalkerros on paksu.

Sieltä sammaleen päältä löytyvät tämän paikan aarteet, karpalot. Olen aina ihmetellyt niiden olemusta. Punaposkinen marja on kiinni langan päässä, lanka on hiuksenohut mutta kova. Siinä se marja lepää sammalen päällä ja odottaa poimijaa. Suorastaan kunnioitan tätä marjaa, siksi se on tämän metsäsuon aarre.

Vaikka metsä vaikuttaa tavanomaiselta, ei se sitä ole. Yksi matkani kohteista on tumman kuusikon erikoisuus, valtava kivi. Se on pyöreä kuin pallo ja kokonaan pehmeän sammaleen peitossa. Yhdellä sivulla kasvaa metsäsaniaista. Tämä metsän aarre ei lahoa eikä liiku. Se on ikiaikainen. Jättiläinenkö sen on siihen aikojen alussa pyörittänyt?

Metsä pitää sisällään sekä aineellisia että aineettomia aarteita. Yhtä arvokkaita molemmat.

Kun malttaa kulkea hiljaa metsässä, voi löytää aina jotain uutta. Sadepisarat oksilla. Voi kuulla kuivien oksien rasahtelun, kun jokin eläin lähtee piilostaan. Muurahainen kiipeää saappaani vartta, se haluaa ilmoittaa, että minäkin olen osa tätä kokonaisuutta. Ja miksipä ei, ei ihminen ole ainoa.

Me vaeltajat levähdämme matkan päätteeksi siinä, mistä aloitimme. Hiljaisuus huokuu ympärillä. Metsä on ihmeellinen. Kulje sinne hitaammin, niin löydät sen syvimmän olemuksen.

Anna-Liisa Pyynönen

Nurmijärvi