Minun metsäni: Kuningasmetsä

Lukijoiden kirjoitukset 09.11.2016

Aarteen Minun metsäni -kirjoituskilpailu vuodelta 2009 todisti, että metsä on osa suomalaisen elämää varhaislapsuudesta aina eläkepäiviin. Tässä kirjoituksessa metsämies muistelee sekä mielenrauhaa että mielipahaa tuottaneita metsiköitä.


Kari Lindholm
Metsämiehen muisteluissa mahtimänty seisoo mäen harjalla ylitse muiden.

Enää tuo kurvi ja yksi töppyrä sen jälkeen. Tuossa tuttu tienhaara jo onkin. Käännyn, vaihdan alemmalle vaihteelle ja annan auton lipua tyhjäkäynnillä ohi viimeisen asumuksen. Turhaan heitä herättämään. Oma autopaikkani näyttää olevan vapaana kuten aina. Heinittynyt se on taas kuten joka vuosi, mutta vanhastaan osaan kääntäessäni varoa kantoa, joka vei pakoputkesta takimmaisen osan silloin aikoinaan. Minun metsäparkkini.

Vedän saappaat jalkaani, otan tarvikkeeni takaluukusta ja oikaisen tien yli tutulle polulle. Mainio sää, parempaa kevätaamua ei voisi toivoa. Öinen, melkein hallan puolella ollut kuulaus on vaihtumassa kasteen kautta kevätpäivän lämmöksi. Heinikko polun varressa on vielä märkää ja housunpuntit kastuvat väkisin, vaikka yritän sohia isompia tippoja kepillä edeltäni alas. Minun raikas metsäni.

Suon laidassa polku loppuu. Loikatessani ojan yli totean, että sittenkin ovat ojan reunat kestäneet hyvin ryhdissään. Epäilin niiden vajoamista kovasti silloin muutama vuosi sitten, kun sulana talvena hanketta toteuttivat. Näyttävät nuo ojainsinöörit tienneen mitä tekivät. Hyvä niin. Minun ojitettu metsäni.

Ojan takana metsämiehen oloni paranee taas kummasti, märät housunpuntit unohtuvat silmän levätessä vehreässä kuusitaimikossa. Ennen ojitusta tehdyn ylispuuhakkuun aiheuttama valosokki taimikossa on kuin pois pyyhkäistyä, yhtään kellertävää ja kuivalatvaista tainta ei silmäni enää tavoita. Päinvastoin, lähes metrisiä pituuskasvuja näkyvät virkeimmät yksilöt jo työntävän. Huomaan kehrääväni mielessäni. Minun toipuva metsäni.

Muutaman sarkaojan yli hypättyäni saan taas kangasmaata saappaideni alle. Hidastan vaistomaisesti kulkuani ja huomaankin melkein hiipiväni lähestyessäni mökkitonttia palstan kulmalla. En sen vuoksi, että näkisin nyt ketään pihalla ilkosillaan petankkia pelaamassa kuten viime kesänä, vaan heidän valppaan dalmatialaisensa takia. Varhaisen aikatauluni ansiosta säästyn rähäkältä ja ohitan ajouraa pitkin hiljakseen huvilan asukkeineen. Minun hiljainen metsäni.

Nousen rinnekuusikkoon. Yhdistyksen neuvojan kanssa suunnittelimme tälle kuviolle harvennushakkuuta tulevalle talvelle. Vuosikymmen sitten tehdyn varovaisen ensiharvennuksen jälkeen metsä näyttääkin liian tiuhalta. Laidattomia latvuksia omaavia kuusia on siellä täällä ja sekapuuksi jätetyt männyt ja koivut kituvat selvästi valon ja tilan puutteessa kuusten seassa. Jokunen leuhka rauduskoivu siellä täällä piristää silmää. Keikaroivat metrin pari muita puita pidempänä. Minun kasvava metsäni.

Lähestyn palstan perimmäistä nurkkaa. Tuho on taas tappanut pari lisäpuuta pystyyn viime vuoden jälkeen. Ihmeellinen tautipesä täällä mäen päällä, ajattelen, ollut jo iät ja ajat ja leviää vain. Onneksi alue ei sentään ole muutamaa aaria isompi. Kolmattakymmentä kuollutta runkoa kuitenkin seistä jurottaa tylyn näköisinä ilman neulasiaan. Lähipuutkin jo selvästi kituvat. Juurikääväksi neuvoja sanoi tautisienen tunnistaneensa. Sovittiin samalla, että harvennusmoto tekee pienen aukon tähän tuholaikulle. Pitääpä muistaa tilata taimiakin keväällä. Minun tuhometsäni.

Samaan tautiin lie aikanaan sairastunut metsikön mahtimäntykin, joka hallitsee mäen nyppylää tuhoalueen takana. Jään aina sanattomana ihailemaan männyn kokoa ja karismaa. Sen olemus on edelleen ylivertaisen jämerä, vaikka sillä ei ole enää elossa kuin yksi ainoa 6–7 metrin korkeudella oleva oksa, se tosin sitäkin jykevämpi. Oksan tyvestä saisi kuitupöllin hyvin. Vahva kilpikaarna suojelee puun tyviosaa oksan korkeudelle asti ja ylikin, yläosa rungosta sen sijaan on kuoreton, harmaa ja kierteisten halkeamien täyttämä. Puun vino kasvuasento vain korostaa sen aatelia. Komea puu kerta kaikkiaan. No, mahtuu meitä kaksikin kuningasta tähän metsikköön, tuumin viritellessäni kuitunauhaa männyn ympärille säästöpuumerkiksi hakkuumiehelle. Minun metsäni, kuningasmetsä.


Arto Ahola
Hausjärvi

Aiheeseen liittyvät artikkelit