Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Oli kuoleman enne, jos monni jäi rysään – Tiedätkö, milloin viimeinen monni pyydystettiin Suomen vesistä?

Salaperäinen monni oli aikanaan pelottava saalis. Kansanrunoudessa monni vertautuu myös näkkiin, joka saattoi siepata kaivoon tai lähteeseen kurkistelevan tai ranta­vedessä leikkivän lapsen.
Kuva: Aino Saarikivi

Euroopan suurin järvikala monni on ollut esivanhemmillemme taikavoimainen peto, itse Vetehinen. Mitä ilmeisimmin myös Kalevalan Iku-Turso, mahtava olento, joka on ollut olemassa maailman syntymästä lähtien, on tarkoittanut monnia.

Värikkäiden tarinoiden mukaan valtava ahmatti on hotkaissut kitaansa niin lampaita, koiria kuin lapsiakin, joskus jopa karhuja. Todellisuudessa monni, vanhalta nimeltään säkiä, viettää erittäin paikallaan viihtyvää elämää lämpimissä vesissä savi- ja liejupohjien tuntumassa.

Kivikaudella partaniekkoja uiskenteli ainakin Vienanmereen laskevan Äänisjoen suistoalueella asti. Historiallisen ajan viimeiset monnit lymyilivät Vanajaveden ja Karjalankannaksen vesistöissä.

Vaikka laji katosi sisävesistämme jo 1860-luvulla, vonkaleen pyyntiin liittyvät kertomukset ovat jääneet elämään. Tursaaksikin kutsutun vesihirviön jääminen rysään oli kuoleman enne.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Lämpimien vesien yökyöpeli

Ruskeanmustan, suomuttoman monnin etuosa on pyöreä, takaa ja sivuilta sen ruumis on litistynyt. Se muistuttaa jättikokoista madetta, vaikka ei ole sille mitään sukua. Suuressa, pyöreässä päässä on tylppä kuono ja pienet silmät. Kita on hyvin leveä, ja siinä on paljon pieniä, piikkimäisiä hampaita.

Ylähuulen viiksisäikeet voivat suurimmilla pedoilla kasvaa jopa 30 sentin pituisiksi. Niiden avulla vonkaleet etsivät ravintoa ja suunnistavat pohjan kolosokkeloissa. Evät ovat epäsuhtaiset. Monnin selkäevä on hyvin pieni, mutta näyttävä peräevä ulottuu pyrstöevän tyveen asti.

Veden lämpötilan pitää kesällä olla yli 20 astetta, jotta säkiä viihtyy. Laji ei ole Suomessa koskaan ollut laajalle levinnyt tai runsaslukuinen, mikä on osaltaan lisännyt kalasta kerrottujen tarinoiden määrää.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Veden laadun suhteen monni ei ole turhantarkka, vaan se pärjää sameissa ja rehevissäkin vesissä. Levinneisyysalue Euroopassa painottuu itään. Viiksiniekkaa on eniten Kaspian- ja Mustaanmereen laskevissa vesistöissä. Meitä lähimmät vonkaleet sinnittelevät Laatokan Karjalan Suojärvessä sekä siitä lähtevässä, 160 kilometriä pitkässä ja paikoin jopa yhdeksän metriä syvässä Suojoessa.

Loch Nessin monni?

Partaniekka elelee melko harvalukuisena myös muutamissa Viron ja Ruotsin vesistöissä. Loch Nessin hirviötä on aika ajoin arveltu valtaisaksi monniksi, vaikkei se kuulu Ison-Britannian luonnonvaraisiin lajeihin. Niitä on kuitenkin voitu tuoda Ranskasta viktoriaanisella ajalla.

Pyydyksiin jääneet monnit ovat tyypillisesti 50–150-senttisiä ja painavat jopa yli 40 kiloa. Jykeväksi vonkaleeksi kasvaminen vaatii paljon kalaravintoa. Värikkäissä tarinoissa säkiät ovat yli satavuotiaita, mutta todellisuudessa vanhimmat pyydyksiin uineet monnit ovat olleet ”vain” 60–80-­vuotiaita.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Kalojen lisäksi monnit syövät sammakoita ja nuoria vesilintuja. Oma lukunsa ovat keskieurooppalaisten tarinoiden monimetriset vesihirviöt, jotka ovat napanneet niin kulkukissoja, koiria, lampaita, karhunpentuja kuin pikkulapsiakin.

Limasilmä ja partapekko

Monni eli säkiä on ollut myös säkä ja säkäkala, joka tarkoittaa eväkalaa. Rinnakkaisnimet ovat ilmeisesti viitanneet kalan mahtavan kokoiseen peräevään.

Monni vertautuu kansanrunoudessa myös näkkiin, joka saattoi siepata kaivoon tai lähteeseen kurkistelevan tai ranta­vedessä leikkivän lapsen. Lapsia nappaavalla näkillä oli myös toinen puolensa. Se soitteli tyynenä ruokopilliään tai muuta soitinta vesikivellä. Tällainen kauniisti soittavan vedenhaltijan ja kalahirviön yhdistelmä tulee hyvin esille Larin Kyöstin runossa Tursas.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Monnia on kutsuttu myös janakalaksi tai januksi. Janakkalan kunnan arvellaan saaneen tästä nimensä. Kunnan nimelle on toki muitakin mielenkiintoisia selityksiä.

Vedenhaltijana pidetystä monnista on käytetty varsinkin arkisissa yhteyksissä kiertoilmauksia, joista tyypillisimpiä ovat Tursas-runossakin mainittujen limasilmän ja sammalsuun ohella eväkala ja partapekko. Pellonpekko oli viljan kasvua vahtinut ohran ja oluen jumala. Ehkäpä partapekko, monni, seurasi pohjamudassa silmä tarkkana veden viljan liikkeitä.

Piru merrassa

Kookas partasuu oli pyytäjälle monin verroin jättihaukea pelottavampi vastus. Jos sen sai saaliiksi, syötävää riitti pitkäksi aikaa. Vaikka vesipedon kohtaaminen herätti pelkoa, sen liha oli tavoittelemisen arvoista herkkua, vasikanlihaan verrattua.

Monnia, samoin kuin epätavallisen suurta haukea, pidettiin kuoleman enteenä eli martaana. Marraskuu on saanut nimensä martaista, joita nähtiin silloin erityisen paljon. Kuolemaa joko kalastajalle itselleen tai hänen perheenjäsenelleen ennusti mikä tahansa erittäin suurikokoinen, erikoisen näköinen tai oudosti käyttäytyvä saalis. Monni on näitä kaikkia, joten vonkaletta pyydyksessä kauhisteltiin.

Suomen Urheilulehdessä oli vuonna 1864 kertomus Janakkalan Kernaalanjärvestä saadun monnin pyyntivaiheista. Lehdessä mainitaan kalastamassa olleen ”maisteri Zitting erään torpparin kanssa”.

Maisteri käski apumiehensä nostamaan rysää. Mies heitti kuitenkin rysän takaisin huutaen ”tääl on itte piru rysässä, en uskalla ottaa sitä ylös”.

Kun Zitting käski, apumies yritti toistamiseen, mutta kun hän näki rysässä kiiltävät silmät, hänen rohkeutensa petti jälleen. Pelkonsa syyksi torppari selitti, että ”pimeyden henget asuvat aina syvällä”.

Rysä kuitenkin kiskottiin rantaan, ja siinä ollut vonkale nuijittiin hengiltä. Hirviö­kalan pituus oli 171 ja ympärysmitta 64 senttimetriä. Peräevällä oli pituutta 90 senttiä. Vonkale päätyi täytettynä Vanantaan kartanoon.

Lähteitä:

Kristfrid Ganander: Mythologia Fennica. Suomalainen Mytologia. Toimittanut Juha Pentikäinen (Salakirjat 2016)

Hannu Lehtonen: Iso Kalakirja. Ahvenesta vimpaan (WSOY 2003)

Marita Råman: Mulurautunen – Ruutanalliset säkeet (Semiopoli 2006)

Eero Ojanen & Sirkku Linnea: Suomen myyttiset eläimet (Minerva 2019)

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2021.

Suomen viimeiset monnit

  • Viimeinen Hämeen vesissä elellyt, noin metrin mittainen monni on Hämeenlinnan lyseon kokoelmissa. Pyyntivuosi oli 1866.
  • Laatokan Karjalasta ja Suomenlahteen laskevista joista monneja saatiin vielä 1900-luvulla.
  • Mahdollisesti suurin suomalainen monni on ollut 1700-luvun lopulla saatu 170 kilon painoinen viiksiniekka, ”Vanajaveden Metusaalemi”.
  • Monneja eleli 1800-luvun alkupuoliskolla Janakkalan Kernaalanjärven lisäksi ainakin Lammin Pääjärvessä, joka on Suomen neljänneksi syvin järvi, syvimmillään 85 metriä. Säkiää tavattiin myös Karjalankannaksen vesissä.
  • Savosta on saatu talteen kivikaudelle ajoitetut monnin luut, jotka yhdessä samanikäisten ja samoilta paikoilta löydettyjen suutarin- ja ruutananluulöytöjen kanssa kertovat nykyistä selvästi lämpimämmästä ilmastosta Pohjois-Euraasiassa noin 6000–4000 eaa.
  • Lajin lähtölaskenta näyttää alkaneen jo runsas 2 000 vuotta sitten ilmaston viilennyttyä. Monnin lopullinen häviäminen Hämeestä johtui kuitenkin ihmisen toiminnasta.
  • Sisävesiemme viimeisten monnien kohtaloksi koituivat todennäköisesti Tervakosken paperitehtaan jätevedet. Kun vielä järven vedenpintaa laskettiin lähes kahdella metrillä vuonna 1857, monnit hävisivät Kernaalanjärvestä ja samalla koko nykyisestä Suomesta.

Metsäpalvelu

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.