Ennen muinoin karhu oli pelätty metsän kuningas – Tiedätkö, miksi sen nimeä ei saanut lausua ääneen?

Karhukiven luolassa Pöytyän Karhunojalla tiedetään karhujen pitäneen pesää 1800-luvulla. Tällöin kivi tunnettiin nimellä Karhunlinna. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Karhunoja virtaa kapeassa uomassaan Pöytyän Karhunojan kylän pohjoispuolella halki metsien ja viljelysten. Aivan puron kupeessa kohoaa iso kivenmöhkäle, Karhunkivi.

Vielä 1800-luvulla lohkare tunnettiin nimellä Karhunlinna. Sen alla tiedettiin olevan metsän kuninkaan talvipesänään käyttämä onkalo.

Haljennut murikka kohoaa kirkkomaisena kohti puiden latvuksia. Lohkareen juurella on rikkonainen, epätasainen aukko. Kun kurkistan sisään, syke tuntuu olevan normaalia tiheämpi. Jännittää.

Väläytän lamppuani onkalon hämärään. Tänä talvena luola on tyhjä, onneksi.

Syksyn sateisuudesta huolimatta luola on täysin kuiva, lämpimän ja kotoisan oloinen. Aikuinen mies sopii siellä liikkumaan, joten hyvin tähän koloon karhukin mahtuisi ja mukava olisi metsänvaarin täällä kylkeään käännellä.

Marttilan Karhunperänrahka on saattanut saada nimensä suon laidalla kohoavan Karhumäen, muinaisen karhunpalvontapaikan, mukaan. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tunnettu pesäpaikka sekä alueen nimistö ja pitkä historia viittaavat siihen, että seudulla on harjoitettu rituaalista karhunkaatoa.

Tällainen historia on säilynyt monissa paikannimissä. Pelkästään karhu-sanan sisältäviä paikannimiä löytyy peruskartasta pitkälti yli 2 000. Lisäksi useat nimet viittaavat karhuun kiertoilmausten kautta, kuten Koukokallio, Kouvola, Oksivuori, Otsolahti ja Ohtonkorpi.

Karhua kuvaavan sanan päätyminen paikannimeen on voinut tapahtua eri syistä. Alueella on saattanut olla erityisen runsas karhukanta, tai siellä on joskus nähty karhu. Nimi voi juontaa juurensa myös alueella olevasta tunnetusta karhunpesästä tai esimerkiksi karhua muistuttavasta lohkareesta.

Joissakin tapauksissa on selvää, että alueella on ollut karhunpalvontapaikka, kuten Sääksmäen Koukomäellä.

Useimmiten karhuun viittaavat paikannimet ovat luontokohteita, mutta sana on säilynyt myös tilojen nimissä.

”Esimerkiksi Pihtiputaalla on edelleen pystyssä Ohtolan talo. Se on aikanaan ollut paikka, jossa vietettiin karhunpeijaiset”, kertoo kansanuskon, kansanperinteen ja mytologian tutkija, karhuprofessori Juha Pentikäinen.

Pentikäisen mukaan Viitasaaren pitäjässä 1660-luvulla muistiin kirjattu niin sanottu Viitasaaren teksti kuvaa tapahtumia, jotka linkittyvät juuri Pihtiputaalle ja Ohtolan taloon. Viitasaaren teksti on vanhin ja hyvin yksityiskohtainen kuvaus, joka pitää sisällään kaikki karhunkaatoon liittyneet vaiheet ja rituaalit.

”Teksti on nuoren papin kuvaus tapahtumien kulusta. Hän on kirjannut ylös kaiken kuulemansa. Teksti sisältää jokaisen laulun ja jokaisen kirouksen”, Pentikäinen kertoo.

Karhunmetsästyksellä on Suomessa pitkät perinteet, ja karhunkaato oli rituaalinen tapahtumasarja, jonka etenemiseen liittyi paljon sääntöjä, tapoja ja uskomuksia.

Karhunkallopuut olivat usein huomiota herättävän suuria mäntyjä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Vaikka karhun ruho painaa jopa satoja kiloja, vanhat rituaalit kertovat siitä, että karhu ei ollut entisajan ihmisille ensisijaisesti ruokaa.

”Onhan karhulla iso ruho, ja rituaaleissa on luonnollisesti syöty karhun lihaa. Siinä mielessä karhunmetsästyksellä on ollut merkitystä myös ruokataloudelle”, Pentikäinen selventää. ”Mutta ennen kaikkea karhu oli ja on pyhä eläin.”

Euroopan suurimman petoeläimen voimia ei kukaan rohjennut vähätellä.

”Ohto oli metsien ylivoimainen hallitsija ja samalla esi-isän lailla kunnioitettu hahmo, karhumyyttien mukaan tähdissä synnytetty ja hopeahihnoissa alas maahan laskettu jumalolento.”

Karhun kunnioituksesta kertovat eläimen kaatamiseen liittyvät tavat ja säännöt. Mikäli ihmiset olisivat olleet vain ruoan perässä, helpointa olisi ollut tappaa talviunia nukkunut karhu pesäänsä.

”Oli yleinen sääntö, että näin ei saanut tehdä”, Juha Pentikäinen korostaa.

Karhu oli aina herätettävä ennen surmaamista. Vanhojen rituaalien mukaan eläin seivästettiin kuoliaaksi keihäällä.

”Oli pyhä hetki, kun karhu viimein kellistyi kuolleena maahan.”

Osassa säilyneistä kuvauksista karhu herätetään uniltaan erityisellä herätysloitsulla tai runolla. Varsinaisten karhurunojen laulaminen alkoi karhun kaaduttua.

”Lyökäämme kättä kämmenillä, läpätkäämme lapikkailla!” laulettiin Itä-Suomessa samalla kuollutta karhua sovinnoksi kätellen. Tästä eteenpäin oli laulut rituaalin jokaiseen vaiheeseen.

Karhunkallopetäjiä käytettiin tiettävästi vielä 1950-luvulla. Pystyssä olevista kallopetäjistä on tullut luonnonmuistomerkkejä ja paikallisia nähtävyyksiä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Juha Pentikäinen kuvailee, kuinka harras hetki karhunruhon kuljetus oli. ”Kun metsästysseurue kuljetti kuollutta karhua pesältä peijaispaikalle, kirkonkellot soivat. Häntä kuljetettiin kuin vainajaa.”

Kun karhu oli saatettu peijaistaloon, alkoivat karhunpeijaiset eli Kouvon häät. ”Ne eivät olleet hautajaiset vaan nimenomaan häät. Karhu tuotiin juhlapaikalle, ja kylän kaunein nainen toimi karhun morsiamena.”

Peijaiset olivat harras ja suuri juhla, johon osallistujat pukeutuivat pyhävaatteisiin.

”Kun peijaisia oli vietetty jonkin aikaa, alkoi ateria, jossa karhun kaikki osat syötiin rituaalisesti. Mitään ei heitetty hukkaan.”

Juhlat jatkuivat päiväkausia riippuen siitä, oliko karhu uros vai naaras. Uroskarhun peijaiset kestivät päivän pidempään.

Peijaisten jälkeen puhtaaksi syödyt karhunluut kuljetettiin juhlasaatossa hautapaikalle.

”Karhu haudattiin kuin ihminen. Jokainen luu aseteltiin oikealle paikalleen”, Pentikäinen kertoo.

Uskottiin, että anatomisesti oikeaan järjestykseen haudatut luut varmistivat karhun uudelleensyntymän ja palaamisen metsään.

Luiden hautaamisen jälkeen karhunkaatoon osallistuneet metsästäjät ottivat ryypyt karhun kunniaksi täyttäen samalla karhun pääkallon viinalla. Kallosta saatettiin juoda maljoja myös aiemmin peijaisissa.

Karhun viinaa tihkuva kallo nostettiin puuhun, erityiseen kallopetäjään, niin, että otson silmäkuopat katsoivat kohti itää.

Tapahtumien kuvauksissa mainitaan, ettei yksikään kallosta vuotanut viinatippa saanut pudota maahan. ”Kerrotaan, kuinka miehet yrittävät kallon alla napata suuhunsa putoavia pisaroita.”

Toisinaan jokaiselle kallolle valittiin oma kallopuu, mutta samaa honkaa saatettiin käyttää useamminkin. Tällöin parhaassa hongassa killuivat useiden karhujen kallot.

Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kuvaa vuonna 1922 julkaistussa teoksessaan Kainuun mailla, miten Kuhmon Saunajärven Kähkölässä oli aikoinaan iso otsonkuusi, komea uhripuu, jossa oli riippunut neljättäkymmentä metsänukon kalloa.

Paulaharju kertoo teoksessaan kohtaamistaan Karhukuusikoista ja Otsonkuusista, mutta Juha Pentikäisen mukaan karhunkallopuut ovat lähes poikkeuksetta olleet mäntyjä.

”Lehtipuita ei käytetty kallopuuna koskaan, eli ainakin havupuu sen piti olla.”

Suomessa on kymmeniä luolia, joissa karhujen tiedetään pitäneen pesää. Pöytyän Karhukiven luolassa ei karhuja ole aivan viime vuosina majaillut. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Vuonna 1940 syntynyt Pentikäinen kertoo päässeensä vielä omassa lapsuudessaan näkemään käytössä olevia kallopuita kalloineen.

”Karhun kalloja on viety petäjiin vielä viime sotien jälkeen. Lopullisesti perinne on päättynyt vasta 1950-luvulla”, uskontotieteen emeritusprofessori kertoo.

Edelleen pystyssä olevia karhunkallopuita löytyy Suomesta muutamia kymmeniä. Nimekkäitä kallopuita ovat esimerkiksi Kinnulan Pyhä puu, Saarijärven Häkkilän Karhupetäjä sekä Hämeenkyrön Timin mänty.

Suomen ollessa Venäjän vallan alla karhu metsästettiin lähes sukupuuttoon.

”Karhun aseman menetykseen Suomen suuriruhtinaskunnassa vaikutti kolme seikkaa”, kertoo Pentikäinen.

”Ensimmäinen on uusi Kalevala, jossa karhu leimattiin karjanhoitajan viholliseksi ja Väinämöisestä tuli viimeisenä urotekonaan karhunkaataja. Toiseksi valtio alkoi maksaa karhusta runsasta tapporahaa. Kolmanneksi tuli Topeliuksen Maamme kirja, joka antoi suurta kunniaa karhunkaatajille.”

Mutta karhu on niin viisas, että se palasi Suomen itärajan yli takaisin. Tällä hetkellä maamme karhukanta on jälleen elinvoimainen.

”Viimeksi kanta on ollut yhtä vahva Ruotsin vallan aikana”, Juha Pentikäinen iloitsee.

• Menneinä aikoina karhu oli arvostettu ja pelätty metsän kuningas. Kun karhusta puhuttiin, se tehtiin pelonsekaisella kunnioituksella ja eläimen omaa nimeä vältellen
• Uskottiin, että oman nimensä kuullessaan karhu äityisi entistä pahemmaksi pedoksi, osaisi ennakoida metsämiesten aikeet tai saapua karjanhoitajien alueelle nimeltä kutsuttaessa.
• Koska karhusta puhuminen sen omalla nimellä oli tabu, eläimestä puhuttiin mielistelevillä ja kuvaavilla ilmauksilla.
• Karhusta käytettyjä kiertoilmauksia on suomen kielessä yli kolmesataa. Tällaisia ovat esimerkiksi otso, otsonen, metsänmies tai metsänukko, metsäläinen, metsänmörkö, nallenpoika, mesikämmen, metsänkuningas, kontio, kouvo ja kouko.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2018.