Lihansyöjäkasvit elävät ravinneköyhillä paikoilla – Tunnetko kotoiset lajimme?

Kihokin liimapisaroihin on juuri tarttunut sinisiipi. Seuraavaksi lehti taittuu hitaasti saaliin ympärille ja entsyymit sulattavat sen kasvin ravinnoksi. Kuva: Heikki Willamo

Sana ”lihansyöjäkasvit” tuo mieleen kauhuelokuvien hurjan näköiset kasvijättiläiset, jotka jahtaavat huojuvilla pyydyksillään kaikkea, mikä liikkuu. Todellisuus on arkisempi. Tropiikista löytyykin kookkaita ja näyttäviä lajeja, jotka pyydystävät ansoihinsa suurikokoisten hyönteisten lisäksi liskoja, sammakoita ja jopa pieniä nisäkkäitä. Kotoiset lajimme ovat paljon vaatimattomampia ja tyytyvät pienempiin saaliseläimiin.

Lihansyöjäkasvit ovat tyypillisesti vedessä tai ravinneköyhällä maalla kasvavia kasveja, jotka hankkivat ainakin osan ravinteistaan pyydystämällä eläimiä ansoiksi kehittyneillä lehdillään. Pyydykset voivat olla ruuansulatusnesteen täyttämiä kannuja, joihin saalis putoaa, suhteellisen nopealiikkeisiä loukkuja, tahmeita karvoja, joihin saalis takertuu kuin kärpäspaperiin tai kuplia, joihin saalis imeytyy alipaineen imaisemana.

Lihansyönti on kehittynyt kasvien evoluution kuluessa ainakin kuusi erillistä kertaa. Tämän tuloksena elämäntapaan erikoistuneita kasveja on eri puolilla maailmaa runsaat kuusisataa lajia.

Suomen lihansyöjäkasvit jakautuvat kolmeen sukuun. Näistä tunnetuin lienee kihokkien kolmelajinen suku. Myös yökönlehtiä on kolme. Vesiherneiden kohdalla lajijako on yhä hieman epäselvä. Niitä on maassamme viidestä seitsemään, yleisimmin esitetty luku on kuusi.

Jokaisella suvulla on omat keinonsa saaliseläinten pyydystämiseen. Yökönlehdillä on tyvellään lehtiruusuke, jonka pitkulaisten lehtien reunat ovat kaartuneen ylös. Lehden yläpintaa peittää tahmea aine, johon pienet hyönteiset tarttuvat. Saaliin kuoltua lehden erittämät entsyymit sulattavat sen kasville käyttökelpoiseen muotoon. Pyyntitapaa kutsutaan passiiviseksi, koska kasvi odottelee sattuman tuovan einestä sen ulottuville.

Kihokit luottavat periaatteessa samaan kärpäspaperimenetelmään kuin yökönlehdet. Niillä on tyvellään houkuttelevan punaisia pyyntilehtiä, joita kattavien pitkien karvojen kärjissä on tahmea limapisara. Hyönteinen erehtyy luulemaan pisaroita medeksi tai kasteeksi, laskeutuu lehdelle ja jää kiinni. Lima tukehduttaa pyristelevän saaliin nopeasti, yhä useampi karva kääntyy ja tarttuu siihen, joskus koko lehti voi lopulta kääriytyä sen ympärille.

Näin kihokit voivat hyödyntää suurempia saaliseläimiä kuin yökönlehdet, ja niiden vankeina näkee niin paarmoja, perhosia kuin pieniä korentojakin.

Yökönlehtien maata vasten lepäävät pyyntilehdet ovat kuin pieniä kouruja, joiden sisäpinta on tahmean aineen peitossa. Kuva: Heikki Willamo

Kaikkein nerokkaimmilta tuntuvat vesiherneiden pyyntikeinot. Niillä on kymmenittäin vedenalaisia pyyntirakkuloita, joihin ne kehittävät alipaineen pumppaamalla ulos vettä. Ohi uivan vesikirpun tai sääsken toukan koskettaessa saranallisen läpän suulla olevia houkutuskarvoja läppä aukeaa salamannopeasti ja imaisee eläimen rakkulan sisuksiin. Rakkulan sisäpinnan karvoituksen erittämä ruuansulatusaine liuottaa saaliin kasvin ravinnoksi.

Vesiherneiden on todettu reagoivan myös vedessä uiskenteleviin planktonleviin, siitepölyyn ja muuhun pieneen kasviainekseen. Joissakin tapauksissa merkittävä osa sen pyydystämästä ravinnosta kuuluukin kasvikuntaan.

Vesiherneet kasvavat mitä erilaisimmissa vesistöissä, mutta tyypillisimmillään ne ovat pikkuvesien kasveja.

Näyttävimmän lajimme isovesiherneen löytää varmimmin pienistä ja rehevistä allikoista sekä metsäojista. Sukulaistensa tavoin se nostaa veden pinnalle vain kukkavarren, jota koristavat kauniit, keltaiset kukat. Vedenalainen varsi on joskus jopa parimetrinen ja täynnä pyyntirakkuloita. Juuria ei ole, joten kasvi kelluu vapaana veden liikkeiden mukana ajelehtien.

Juurten puuttuminen tarkoittaa sitä, että vesiherneet saavat kaikki tarvitsemansa ravinteet pyyntirakkuloiksi kehittyneiden lehtiensä avulla.

Kihokit ja yökönlehdet ottavat osan ravinteista juurillaan mutta korvaavat köyhien kasvupaikkojen puutteet, varsinkin typen, pyydystämillään pikkueläimillä. Vesiherneiden tavoin ne nostavat kukkansa lehdettömän varren päähän, selvästi pyyntilehtien yläpuolelle. Tämä lienee tapa estää pölyttämiseen tarvittavien hyönteisten eksyminen ansoihin. Kihokkien kukat ovat valkoiset. Yökönlehdissä on yksi valkokukkainen laji, kaksi muuta ovat sinisiä.

Valkoyökönlehti on lähinnä Tunturi-Lapin ja Kuusamon kalkkialueiden koristus. Sini- ja karvayökönlehtien levinneisyys painottuu Pohjois- ja Itä-Suomeen, mutta ensin mainitun saattaa löytää myös Ahvenanmaalta. Kaikki kolme ovat kosteiden paikkojen lajeja, jotka kasvavat soilla ja turvemailla, jopa kallionjyrkänteillä, jota vesi säännöllisesti huuhtelee. Yhteistä paikoille on ravinteiden niukkuus.

Myös kihokit ovat ravinneköyhien paikkojen kasveja. Niiden hehkuvanpunaisia lehtiruusukkeita näkee soiden rahkapinnoilla, metsälampien rantakosteilla, erilaisilla vesijättömailla ja sorakuoppien pohjilla, joskus ne saattavat kasvaa kokonaan veden alla. Pyöreä- ja pitkälehtikihokit esiintyvät koko maassa, joskin pohjoiseen ja itään painottuen. Harvinaistuneen pikkukihokin voi löytää lähinnä Tampereen eteläpuolelta.

• Yökönlehtien ja kihokkien lehtiä on käytetty perinteisesti maidon säilöntään. Niissä olevien aineiden ansiosta maito muuttuu viiliksi tai piimäksi. Prosessi jatkuu myös laittamalla lusikallinen näin valmistettua viiliä uuden maidon sekaan.
• Kihokin huomiota herättävä ulkonäkö on saanut ihmiset uskomaan sen parantaviin voimiin. Kiimaruoho­nimitys kertoo käytöstä potenssilääkkeenä, mutta kihokilla on parannettu myös maksatauteja ja hinkuyskää sekä ulkoisesti käytettynä syyliä ja känsiä. Nykyisin kihokkeja sekä kasvatetaan että kerätään luonnosta Keski-­Euroopan markkinoille lääketeollisuuden tarpeisiin.
• Suomalaisesta heimo­nimestään huolimatta vesiherneet voivat kasvaa myös kuivalla maalla. Eteläisemmillä leveysasteilla niitä on tavattu puiden päällyskasveina.