Kulot, myrskyt ja kosteus muokkaavat metsää – kuollut puu elättää eliölajistoa vuosikymmenten ajan

Satavuotiaaksi ehdittyään mänty kestää kulon. Se saa ympärilleen tilaa ja valoa ja alkaa kasvattaa oksistoaan latvakruunuksi. Tulevaan metsään se jää komeaksi ylispuuksi. Kuva: Heikki Willamo

Suomen metsät ovat olleet 1900-luvun puolivälistä alkaen rajujen mullistusten kourissa. Avohakkuiden ja maanmuokkauksen lisääntyminen, puuston tasaikäisyyden suosiminen sekä mittavat metsäojitukset ovat muuttaneet metsäluontoa.

Aiemmin metsäluontoon olivat ihmisen taholta vaikuttaneet lähinnä kaskeaminen, tervanpoltto, metsälaidunnus, kotitarvepuun otto sekä teollisuuden nykyistä vähäisempi puuntarve.

Metsäluontomme on ahdingossa. Maassamme elävistä noin 45 000 eliölajista vajaan puolen kohdalla on voitu tehdä arvio, ja näistä reilut kaksi tuhatta on luokiteltu uhanalaisiksi. Tästä joukosta yli kolmannes eli 814 lajia on metsän asukkaita.

Näiden lajien uhanalaisuus liittyy metsätalouden vaikutuksiin, erityisesti metsien pirstoutumiseen, vanhojen aarnioiden häviämiseen ja lahopuun vähäisyyteen sekä erityisten elinympäristöjen katoamiseen.

Tuli on alun perin ollut metsiemme suurin muokkaaja ja uudistaja. Kostean ilmastomme sekä vesistöjen ja soiden runsauden takia kulot ovat olleet suhteellisen pienialaisia ja muokanneet maisemaa hyvin vaihtelevasti.

Kuivimmat kankaat ovat saattaneet palaa jopa neljänkymmenen vuoden välein. Toisaalla välit ovat venyneet kahden tai kolmen vuosisadan mittaisiksi. Kosteimmat notkelmat ja suosaarekkeet ovat saattaneet säästyä kuloilta kokonaan.

Tämä yhdistettynä vaihtelevaan topografiaan teki metsistä pienipiirteistä mosaiikkia, jossa oli paljon pienilmastoltaan, kosteusoloiltaan ja puuston rakenteeltaan vaihtelevia elinympäristöjä.

Metsäpalot ovat pääosin jääneet taakse, mutta nykyiset avohakkuut yrittävät jäljitellä niitä siemen- ja jättöpuineen. Yritys on aika vaatimaton, sillä paloalueelle jäi sekä joillekin lajeille elintärkeää hiiltynyttä puuta että suuri määrä kuollutta ja kuolevaa puuainesta. Tämän lisäksi iältään sataa vuotta lähentelevät männyt kestivät paksun kaarnansa ansiosta suhteellisen kovankin palon. Kulojen arpia tyvillään kantavat ylispetäjät olivat muinoin metsiemme peruspuita.

Silloin tällöin salama tai huolimaton tulenkäsittely polttaa nykyäänkin palasen metsää. Tämä on erinomainen alku luonnolliselle kehitykselle, joten jokainen pienikin paloalue olisi hyvä saada suojelun piiriin.

Myös metsänhoidollisessa tarkoituksessa tehty hakkuuaukon kulotus on tärkeää palanutta puuta tarvitsevien lajien kannalta. Alueelle olisi hyvä jättää myös järeitä puita, jotka saisivat jäädä paikalle kasvavaan metsään.

Myrskyt kaatavat puita raivaten metsään pieniä tai suurempia aukkoja. Aukkoihin versoo lehtipuita, metsä uudistuu vähittäin, ja mosaiikin monimuotoisuus kasvaa. Kuva: Heikki Willamo

Tuli muokkaa metsää laajassa mittakaavassa, tuuli tekee sitä pienipiirteisemmin. Toki rajumyrsky voi kaataa puuta suureltakin alueelta, mutta yleensä tuulen aikaansaannokset ovat pienialaisia, joskus vain yhden puun kokoisia.

Kun puu tai puita kaatuu, latvustoon syntyy aukko. Metsän pohjalle pääsee valoa, joka saa uuden puusukupolven versomaan. Nopeakasvuiset lehtipuut ehtivät yleensä ensimmäisinä ja muodostavat havupuiden keskelle vehreän keitaan.

Myös hyönteiset saavat puita ja puuryhmiä tappaessaan aikaan valoaukkoja ja metsän vähittäistä uudistumista. Voimakkaan myrskyn ja hyönteisten yhteisvaikutus saattaa saada suuretkin mittasuhteet, sillä tarjolla oleva vastakaatunut puuaines voi kasvattaa sitä suosivien kovakuoriaisten kannat monisatakertaisiksi.

Me puhumme myrsky- ja hyönteistuhoista, mutta monimuotoisuuden kannalta ne eivät ole tuhoja lainkaan vaan metsän luonnolliseen kiertoon kuuluvia, toivottuja tapahtumia.

Olipa kysymys metsäpalosta, myrskyn myllerryksestä tai yksittäisen, elämänsä ehtooseen tulleen puuyksilön kaatumisesta, tuloksena on kuollutta puuta, joka elättää vaihtuvaa eliölajistoa vuosikymmenten ajan.

Nämä jäkälät, sammalet, käävät, selkärangattomat ja isommatkin eläimet ovat riippuvaisia lahopuujatkumosta, useat niistä aivan tietystä puulajista, sen järeydestä ja lahoamisen asteesta.

Maaston topografialla ja maaperän ravinteisuudella ja kosteudella on suuri merkitys puustolle sekä muulle kasvillisuudelle ja sitä kautta myös eläimistölle.

Multavien maiden lehdot eroavat kuivista moreenikankaista kuin yö päivästä, ja kalkkikallioiden kasvillisuus on aivan toisenlaista kuin karummilla kivilajeilla. Notkelmissa on kosteaa ja mäkimailla kuivaa, jyrkänteen alla on oma erityinen mikroilmastonsa.

Menneiden vuosikymmenten metsäojitukset muuttivat kosteusoloja radikaalisti. Lähteikköjä ja märkiä notkelmia kuivatettiin. Purojen perkaus ja oikominen vähensivät tulvia ja muuttivat virtauksia monen eliön tappioksi. Metsistämme katosi lukemattomia pieniä korpilaikkuja, jotka usein olivat niin sanottuja kulonkiertämiä ja puustoltaan vanhoja ja joissa oli paljon lahopuuta. Kosteita paikkoja suosiva leppä väheni, eikä vanhoja raitoja tahtonut löytää mistään.

Veden merkitystä metsän monimuotoisuudelle ei voi liiaksi korostaa. Lammet, purot ja suoläimäreet avaavat aukkoja, joiden valoisissa reunoissa kasvillisuus ja sitä kautta myös eläimistö ovat rikkaimmillaan.

Tämä niin sanottu reunavaikutus koskee kaikkia kohtia, joissa metsän rakenne muuttuu toiseksi. Se lisää tuiki tärkeää elinympäristöjen runsautta tehden kahden elinympäristön väliin vielä kolmannen.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/18. Se oli ensimmäinen osa Heikki Willamon sarjaa, jossa hän kirjoitti metsäluonnon arvokkaista elinympäristöistä. Sarjan viimeinen osa julkaistaan Aarteessa 11/18, joka ilmestyy 13.12.2018.