Sorvaaminen on ikivanha taito – Mikä siinä koukuttaa?

Sorvaaja laittaa puunpalan pyörimään ja muokkaa sitä taltallaan. Siinä koko juttu. Pinnan alla piilee kuitenkin enemmän kuin luulisi. Paljon enemmän.

”Sorvi on niin mielenkiintoinen ja monipuolinen väline, että siitä oppii jatkuvasti uutta. Sen avulla voi tehdä asioita, joka eivät onnistu millään muulla tekniikalla”, kertoo Maria Lehtimäki.

Lehtimäki opettaa teknistä työtä Lapuan kansalaisopistossa: entistämistä, puutöitä, nukkekoteja ja sen sellaista. Sorvileirin kolmantena päivänä hän on jo vakuuttunut siitä, että opistolle täytyy hankkia pari sorvia. Asiassa on vain yksi ongelma.

”Sorvaaminen koukuttaa helposti, ja ongelma on se, että olen jäänyt jo koukkuun. Alkuun pääseminen ei ole vaikeaa. Osaaminen vaatii sitten muutaman kymmenen tuhatta tuntia harjoittelua”, miettii Lehtimäki.

Käynnissä on Puuseppämestarit ry:n viisipäiväinen sorvauskurssi numero 25. Se pidetään tällä kertaa Kauhavalla. Suurin osa paristakymmenestä leiriläisestä tulee Pohjanmaata edempää, ympäri maata.

Sorvaajat ovat saaneet käyttöönsä lakkautetun Ilmasotakoulun palolaitoksen hallin.

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun kurssi on tuotu muualle kuin valmiiseen työtilaan. Oli aika kova työ saada tyhjä halli toimimaan, mutta kaikki tuntuu sujuvan”, huokaisee Kari Kulmakorpi, yksi kurssin seinäjokelaisista järjestäjistä.

Tila riittää juuri ja juuri kurssilaisille ja heidän välineilleen. Korkea halli on täynnä tohinaa, sillä seuraavan päivän avoimiin oviin mennessä täytyy syntyä näytettävää.

Leiriläisissä on sekä pitkän linjan sorvaajia että lähes vasta-alkajia. Taidot ja tiedot siirtyvät sujuvasti eteenpäin mallia katsellen ja kaverilta kysellen.

Kori-illuusiotekniikan avulla saadaan aikaan vaikutelma koripunoksesta. Joskus se vaatii kymmeniä tunteja käsityötä, kertoo Kari Koski. Kuva: Mikko Lehtimäki

Sorvaus on kansainvälinen ilmiö, jonka kehitysaskeleet ja trendit kulkevat maasta toiseen. Paikallisia erikoisuuksia syntyy. Suomessa esimerkiksi Lappeenrannan suunnalla on syvennytty erityisesti segmenttisorvaukseen.

Puukukan sorvaaminen kehitettiin Yhdysvalloissa. Norjalaiset hoksasivat kääntää taltan terän toisin päin. Suomessa keksittiin tehdä kukan aihiot tuoreesta raitapajusta tai haavasta, joilla on pitkäkuituinen rakenne.

”Leikkasin tämän pajun eilen. Kolmen päivän ikäinen paju on jo kovettunut liikaa, eikä pakastaminen sovi sille. Sitten vain veistetään aihio auki vuosirengas kerrallaan”, kertoo Martti Koivumäki, yksi kurssin järjestäjistä

Esitys loksauttaa suun auki. Pajun pätkästä avautuu muutamassa sekunnissa kehäkukan näköinen luomus.

Kun tekniikkaan yhdistetään maalaus, on lopputulos häkellyttävä.

Opetus on harkittu sekoitus itse tekemistä ja opastusta. Kari Koski, yksi kurssin opettajista, on näyttänyt vähän aikaisemmin, miten sorvattuun esineeseen tehdään erikoinen pintarakenne kori-illuusiotekniikalla.

Siis mikä ja miten?

”Basket Illusion -tekniikassa tehdään koripunosta jäljittelevä pintarakenne. Esineet voivat olla esimerkiksi kulhoja, lautasia ja maljakoita”, kertoo Koski.

Sorvattuun esineeseen tehdään ensin erikoistaltoilla kuperat kohomuodot, joihin poltetaan rajaviivat esimerkiksi hiomapaperin reunalla sorvin pyöriessä. Sen jälkeen merkitään säteen suuntaiset rajaviivat jakopäälevyillä. Rajaviivat poltetaan vielä polttokynän avulla. Lopuksi kuviot värjätään.

”Illuusion luomiseen kuluu helposti kymmeniä tunteja, koska esineessä voi olla satoja, ellei tuhansia ruudukoita”, kertoo Koski.

Joka leirille mietitään uusia tekniikoita. Tällä kertaa ollaan ajan hermolla, sillä maailman laajalevikkisin puunsorvauslehti Woodturning käsitteli sattumalta juuri kori-illuusiotekniikkaa uusimmassa numerossaan.

Jori Stubb sorvaa kookasta salaattikulhoa. Kotimaisista puumateriaaleista syntyy näyttävää pintaa. Kuva: Mikko Lehtimäki

Euroopassa sorvausta kehitettiin 1970-luvulla lähinnä Isossa-Britanniassa. Parikymmentä vuotta sitten sorvit alkoivat parantua. Niihin tulivat muun muassa nelileukaiset istukat.

”Käsityön arvostus alkoi samaan aikaan kasvaa. Puutyökurssit yleistyivät kansalaisopistoissa, niiden mukana myös sorvaus”, kertoo Kulmakorpi.

Parinsadan kansalaisopiston merkitys on yhä suuri sorvaajille. Myös Kauhavan kurssin osanottajista suurin piirtein joka toinen on entinen tai nykyinen kansalaisopiston opettaja.

Kysymys sorvaajien määrästä saa kurssin vetäjät mietteliääksi.

”Kursseilla käy varmasti joitakin satoja sorvaajia. Mutta todella paljon on myös heitä, jotka eivät pidä ääntä itsestään. Autotallien ja verstaiden nurkissa näkyy sorveja”, miettii Kulmakorpi.

Sorvaaminen on vanha taito, suorastaan ikivanha. Mikä siinä koukuttaa aina vain?

”Pyörimisliike keksittiin vuosituhansia sitten. Moottorit tulivat polkusorvin rinnalle vasta myöhemmin. Osan mielestä sorvaus meni pilalle moottorien jälkeen, kun polkemalla ei saanut enää tuntumaa taltan käyttöön”, kertoo Kulmakorpi.

Sorvauskurssin mestarit hyväksyvät uudet keinot ja kehittävät taitojaan jatkuvasti. Samalla he tunnustavat, että kaikki palautuu lähtökohtaan. Taltalla tehdään leikkaavaa tai rouhivaa jälkeä.

”Taltan asennon pitää olla oikea ja liikkeiden tarkkoja. Tuntuma katoaa, jos ei ole vähään aikaan sorvannut. Se on aivan kuin opettelisi kävelemään uudelleen”, sanoo Koivumäki.

Kolmas opettaja Jorma Sahlberg kertoo, että kolmella taltalla pääsee hyvin alkuun. Niiden kirjo voi kohta kasvaa kymmeneen, kun näkee, mitä eri taltoilla voi tehdä. Sitä paitsi samaan lopputulokseen voi päästä eri tekniikoilla.

”Pitää tuntea myös kasvin solurakenne. Se tekee tästä hienoa, kun oppii käyttämään eri puulajien ominaisuuksia”, kertoo Sahlberg.

Ontelosorvauksella voi tehdä vaikka pienen rasian, tällä kertaa visakoivusta. Hienolla puukierteellä saa aikaan jopa suljettavan kannen. Kuva: Mikko Lehtimäki

Puulajien vertailu saa kurssin opettajat innostumaan kahvitauolla.

”Oma suosikkini on vaahtera, jossa on hienoja vaaleita sävyjä. Omenapuu taas on siitä harvinainen suomalainen puulaji, että se on tumma. Niillä on myös omat ominaisuutensa”, sanoo Sahlberg.

Visakoivu, pihlaja, tervaleppä, listaa Koivumäki suosikkinsa. Kulmakorpi huomaa omat mitalistinsa samoiksi.

”Visakoivu on huippuhyvä materiaali. Se on kotimainen kultakimpale, mutta sitä tulee käyttää vain mausteena, samaan tapaan kuin ruokaa maustetaan”, miettii Kulmakorpi.

Pihlajan ulkonäkö, väri, kovuus ja tiiveys ovat sorvaajien mieleen. Tuomi muistuttaa työstöominaisuuksiltaan pihlajaa, mutta pinta ja väri ovat vielä hienompia.

Pitkäkuituinen raita on hyvä joihinkin tarkoituksiin, tuoreena toisiin ja kuivana joihinkin töihin. Pienemmissä esineissä on kataja aivan omanlaisensa materiaali.

Koivua käytetään eniten. Se on helppo materiaali, jossa on kaikki tarvittavat ominaisuudet kohtuullisen hyvinä.

Mäntyä ja kuusta käytetään harvemmin, mutta nekään eivät ole pois suljettuja.

”Havupuista kelo on paras, sillä rungon täyttyminen pihkalla tuo jämäkkyyttä”, sanoo Kulmakorpi.

Mutta parhaita ovat kotimaiset roskapuut, kuten raita, tuomi ja pihlaja. Ne ovat sorvarin herkkua. ”Jos näitä puita olisi raivaamisen sijasta jalostettu, puusepillä olisi nyt paremmin käytössä hienoa materiaalia.”

Kahvipaussi päättyy ja Kari Kulmakorpi kutsuu kurssilaiset kokoon. Kulmakorpi on vaativan ontelosorvauksen erikoistaitaja. Nyt hän tekee puuruukun pintaan hopeaupotuksen.

”Nyt näytän, miten 0,8 millimetrin levyinen hopeanauha upotetaan puuhun. Tämä tekniikka sopii melkein vaikka mihin”, kertoo Kulmakorpi.

Kulmakorpi käyttää itse kehittelemäänsä työkalua, jolla syntyy 0,55 millimetriä syvä ura nauhaa varten. Opetus on ehdottelevaa: suosittelen, en suosittele, jokainen saa tehdä niin kuin itse haluaa. Porukka seuraa tarkkana.

”Kun täällä esitellään jokin tekniikka, on sitä usein sovellettu ja paranneltu vuoden aikana”, kertoo Kulmakorpi.

Kulmakorpi kertoo jonkun ihmetelleen: taasko menet sorvauskurssille, sinähän olit jo siellä. ”Kuulemma pianotunneillakin käydään monta kertaa”, Kulmakorpi vastasi kysyjälle.

Kurssilaisista kolme on ensimmäistä kertaa Puuseppämestareiden kurssilla. Kuusi on ollut mukana yli kymmenen kertaa, kolme yli 15 kertaa ja yksi 20 kertaa.

”Täällä oppii joka kerta uusia niksejä”, myhäilee kurssin konkari Eero Romppainen.

Helsinkiläinen Emilie Tuuminen on ensikertalainen, ja toinen kurssin naisista. Hän opiskelee muotoilua Aalto-yliopistossa, jossa hän kiinnostui sorvaamisesta. Puu kiehtoo Tuumista materiaalina ja sorvaaminen tekniikkana.

”Myös puun ja muiden materiaalien yhdistely innostaa. Ja minusta tuntuu, että olen juuri nyt parhaassa seurassa.”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2019.

• Sorvauksen perusteita voi opetella kymmenissä kansalais- ja työväenopistoissa ympäri maata. Jos asia kutkuttaa enemmän, kannattaa kuulostella paikallisia sorvausyhdistyksiä. Esimerkiksi Uudenmaan puunsorvaajissa toimii noin 30 sorvaajaa. Jäsenet kokoontuvat kerran kuussa sorvin ääreen Helsingissä.
• Puuseppämestarit ry:n vuosittainen kesäleiri kiertää Suomea.
• Yhdistyksen jäsenet käyvät myös ulkomaisissa tapahtumissa, esimerkiksi Pohjoismaisessa puunsorvaajien seminaarissa, joka pidetään seuraavaksi Tukholmassa talvella 2020.
• Puuseppämestarit ry:n jäseninä on noin 50 mestaritutkinnon suorittanutta puualan ammattilaista, kuten puuseppiä, terähuoltajia ja koristeveistäjiä. Kannatusjäseniksi voidaan ottaa yhteisöjä ja yksityisiä, jotka haluavat tukea yhdistyksen toimintaa ja tarkoitusperiä.