Vieraskolumni: Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on ansa

Jotkut metsäntutkijat väittävät, että jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on tasaikäisrakenteista kasvatusta kannattavampaa ja tehokkaampaa, metsä antaa parempaa tuottoa ja kasvaakin paremmin.

Koko metsäpinta-ala käsitellään 15 vuoden välein. Hakkuukertymä on pääasiassa tukkipuuta, koska metsän uudistaminen tapahtuu suurimpia puita korjaamalla.

Tutkijat myöntävät, että metsään luontaisesti syntyneitä nuorempia puuryppäitä myös harvennetaan. Metsä uudistuu luontaisesti kaiken aikaa ja eri-ikäisrakenteiseksi. Syntyneitä taimirykelmiä perataan.

Tasaikäisrakenteisessa metsänkasvatuksessa taimikko hoidetaan 1–2 kertaa, sitten metsää harvennetaan hakkuilla 2–3 kertaa ja lopuksi uudistetaan avohakkuulla, ja tämä kaikki tapahtuu sanokaamme sadan vuoden kiertoajan kuluessa.

Jatkuvapeitteisessä metsässä sadan vuoden aikana taimikkoryppäitä perkaava metsuri kävelee ristiin rastiin koko pinta-alan 10–15 vuoden välein. Metsurin työ ei ole yhtä intensiivistä, koska metsän pinta-ala ei ole pelkkää taimikkoa, mutta käytännössä hänen on kuitenkin käveltävä raivaussahan kanssa läpi lähes kaikki neliömetrit.

Tasaikäisrakenteisessa metsässä tehdään harvennuksia 2–3 kertaa ja sen jälkeen uudistushakkuu. Jatkuvassa kasvatuksessa hakkuita tehdään sadan vuoden aikana noin seitsemän kertaa. Jatkuvapeitteisessä metsässä motokuski joutuu tekemään paljon enemmän työtä, koska hänen on kierreltävä syntyneitä taimikkoryhmiä.

Millä ihmeen yhtälöllä tästä saadaan tulokseksi, että jatkuvapeitteinen kasvatus olisi kustannustehokkaampaa? Asiaa ei selitä edes se, että tasaikäisrakenteinen metsä tulee uudistushakkuun jälkeen yleensä kylvää tai istuttaa.

Väitteet, että jossakin metsänkäsittelyssä päästäisiin korjaamaan koko ajan vain tukkipuuta eikä metsää tarvitse hoitaa ja harventaa ollenkaan, ovat pötyä.

Jos kaikesta edellä olevasta vielä voitaisiinkin käydä eipäs–juupas-väittelyä kasvatustapojen paremmuuden välillä, seuraava seikka tyrmää jatkuvapeitteisen kasvatuksen varmasti.

Puunkorjuu tapahtuu koneellisesti, pääasiassa talvisaikaan ja kahdessa vuorossa. Päivänvaloa ei riitä kuin murto-osalle työajasta. Moton ympäristö on kyllä hyvin valaistu, mutta jatkuvapeitteisessä metsässä puut luovat varjon taakseen ja juuri sinne varjoon puut on kaadettava. Motokuskilla ei ole mitään mahdollisuutta tietää etukäteen, mitä siellä on, minne hän puun kaataa. Sadan vuoden aikana toistuvissa hakkuissa kaikki puurykelmät saavat tuntuvia vaurioita. ”Tukkipuun” korjuu tarkoittaa monihaaraisten ja vioittuneiden puiden korjaamista.

Totuus ei ikävä kyllä paljastu heti. Tasaikäistä metsää jatkuvaan kasvatukseen muutettaessa alussa kaikki onnistuu hyvin ja päästään korjaamaan paljon tukkia, korjuuvaurioitakaan ei tule. Näin käy myös toisessa hakkuussa 15 vuoden kuluttua. Vasta seuraavien hakkuiden myötä koko touhun mahdottomuus paljastuu. Hyvä alku voi hämätä metsänomistajaa tekemään väärän valinnan.

Väitetään myös, että jatkuvapeitteisyys olisi luonnonmukaisempaa metsänhoitoa. Meillä pohjoisessa metsänkiertoon ovat kuuluneet toistuvat metsäpalot. Sellaisen jälkeen metsä uudistuu ja kasvaa tasarakenteisena.

Myöhemmin sinne tänne kehittyy eri-ikäisrakenteisuutta pienialaisten myrsky- ja hyönteistuhojen myötä. Metsän alkaessa olla parisataa vuotta vanhaa se alkaa uudistaa itseään altapäin eli kehittyy eri-ikäisrakenteisuutta. Pian tulee kuitenkin uusi metsäpalo ja kaikki alkaa alusta. Metsä on siis eri-ikäisrakenteinen vain pienen ajan.

Luonto on ”avohakannut” kaikki jatkuvan kasvatuksen metsät, kuten joka vuosi tapahtuu Siperiassa vielä nytkin, ja nämä aukeat ovat olleet Suomen vanhojen läänien suuruisia.

Jos jatkuvapeitteinen kasvatustapa tulisi vallitsevaksi, koko Etelä-Suomesta tulisi alikasvoskuusista kehittynyt lähes yhden puulajin metsä. Biodiversiteetti ja monimuotoisuus olisivat heikkoa ja uhanalaisten lajien määrä paljon suurempi kuin nykyisin.

Avohakkuita vastaan käydään metsäsotaa ja yritetään muuttaa metsänhoitoa luonnottomaan suuntaan. Suurten kaupunkien vihreät eivät tunne luontoa eivätkä metsäntutkijat ymmärrä mitään puunkorjuusta.

Meidän metsänomistajien kannattaa olla astumatta tähän ansaan. Emmehän halua jättää lapsillemme hävitettyjä metsiä.

Metsänhoitaja Matti Vattula (s. 1956) on nykyään Viron Viimsissä asuva kiinteistöyrittäjä.