Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Keskisarja: Kemijoella tapahtui 1940-luvulla Suomen hulluin ympäristörikos

”Lohen surmaaminen pitää totuuden nimissä lisätä erinäisten suurmiesten curriculum vitaeen”, kirjoittaa Teemu Keskisarja.

Nälkä-Suomen hallaiseen maatalouteen nähden olivat lohijoet aarreaittoja. Vaikka kirkko ja Ruotsin kruunu verottivat kovalla prosentilla, lohitalonpojilla riitti syötävää ja myytävää. Lohet kasvoivat geneettisistä syistä nykyistä isommiksi, jopa parimetrisiksi. Tehokkaasta patokalastuksesta huolimatta luonnonvara uusiutui ja oli uskomattoman runsas. Kemijoen vuotuinen saalis oli 1600-luvulla vähintään 3 000 tynnyrillistä eli satoja tonneja kalaa.

Punalihainen jalokala kärsi 1800-luvun lopussa ensimmäisen tappion metsien vihreälle kullalle. Sahateollisuus vapautti ja valjasti pitelemättömiä voimia. Tukit eivät soljuneet siisteinä lauttoina vaan suin päin ”rymyuitolla”. Pyydyksiä särkyi ja kalat häiriintyivät. Kalastajain ikiaikainen runsaudensarvi ehtyi jonkin verran.

Meri-Lapin lohen kohtalo ratkesi oikeastaan Stalingradissa. Jatkosodan tappio häämötti talvella 1942–43. Suomen patruunat tajusivat menettävänsä Karjalan tehtaat, metsät ja kosket. Pakko oli uskoa itsenäisyyden ja markkinatalouden säilymiseen lännempänä. Siksi suurteollisuuden yhteinen Pohjolan Voima rynnäköi ostamaan Lapin koskiosuuksia.

Asiamiehellä oli reessään kapsäkillinen seteleitä. Jokivarsien isännät olivat rintamalla ja sankarihaudassa. Myymään suostuivat akat ja vanhukset pakkoraossa, pahinta aavistamatta. Ostajataho ei suinkaan tähdentänyt, että putouskorkeuden tai rakennusoikeuden luovutus tarkoittaa nousukalan sukupuuttoa.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Tämän etelässä vähän tunnetun historian kertoo Tapani Niemen erinomainen radiosarja Lohen surma (kuunneltavissa Yle Areenassa). Aiheessa on sekä täydellisen rikoksen että pähkähullun tempauksen piirteitä.

Aikalaisten ja jälkipolvienkin kannalta aivan ymmärrettävää oli se, että teollisuus jyrää luontoa, ei siinä mitään. Lappi nousi tuhkasta moderneilla elinkeinoilla. ”Puulla parempiin päiviin” oli koko Suomen tunnuslause. Metsäteollisuus hankki valtaosan vientituloista ja tarvitsi toki energiansa. Lappilaiset halusivat palkkatyötä, sähköä ja rahaa.

Nämä asianhaarat huomioon ottaenkin Kemijoen tapahtumat ylittivät oikeustajun partaat ja maalaisjärjen äyräät.

Isohaaran uutukainen voimalaitos ei padonnut mitään yläjuoksun monista koskista vaan verkkaista vettä melkein suulla. Saksalaiset olivat syksyllä 1944 räjäyttäneet maantie- ja rautatiesillan. Sen paikalle syntyi pikapäätöksellä maapato, rantavalleja ja keinotekoinen putous voimalalle. Motiivi ei ollut liikenneyhteyksien korjaaminen vaan ”insinöörin ylpeä tahto näyttää, mihin nykyaikainen tekniikka pystyy, olipa sitten vastassa luonto, lakipykälät tai tavallinen talonpoika”, kuten kansatieteilijä Kustaa Vilkuna sittemmin kirjoitti klassisessa lohitutkimuksessaan.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Suomen suurin joki tulppautui noin vain. Samalla teollisuusmiehet sieppasivat siivunsa jälleenrakennukseen varatusta elvytyspaketista. Valtion tukiaiset teollistamiseen ja sähköistämiseen kohosivat 1940-luvun mittatikulla valtaviksi.

Silmänlumeeksi kyhätty ”kalatien irvikuva” ei toiminut alkuunkaan. Isohaaran alla lohet parveilivat ymmällään kylki kyljessä. Historialliset apajat tuhoutuivat kertalaakista. Yhtenä kauniina taikka rumana kesänä 1949 reitti oli ummessa. Ranta-asukkaat harkitsivat terrori-iskua pommilla, mutta alistuivat. Teollisuus sai vapaat kädet.

Surma koski muitakin lajeja kuten vaellussiikaa. Vuosikymmenten oikeudenkäynneistä ja karvalakkilähetystöistä seurasi vahingonkorvauksia. Summat olivat mitättömiä. Lohitalonpoikien kokonaisdiili ei ollut reilumpi kuin kaukomaiden alkuasukkailla, jotka möivät elämäntapansa ja esi-isien maat lasihelmistä ja viinalekkeristä.

Historiankirjoitus arvostelee 1900-luvun poliitikkoja tämän tästä yhteiskunnan kuohahtelusta, radikalismista, sodista, suomettumisesta tai lamoista. Ympäristö­rikokset jotenkin vain soljuvat ohitse. Niistä ei ole tapana kirota yksilöitä. Vahinko johtui aina talouden lain­alaisuuksista, ajanhengen pyyteistä ja vaateista ja niin edespäin.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Tämä anteeksiantamisen kaava ei ole vedenpitävä. Voimalaitosten paikkoja ei osoittanut vääjäämätön kohtalo vaan muutaman ihmisen käsi. Lohen surmaaminen pitää totuuden nimissä lisätä erinäisten suurmiesten curriculum vitaeen, Urho Kekkosesta alkaen.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.

Metsäpalvelu

Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.